”Monet kyyneleet ovat lehmän kylkeen pyyhkiytyneet” – vakavasta auto-onnettomuudesta selvinnyt Veera haaveilee karjanhoitotöistä

Haapavetinen Veera Uusitalo, 20, istuu pinkin värisessä pyörätuolissaan ja hymyilee.

"Minulle kuuluu nyt ihan hyvää. Olen aloittanut kuvataidekurssit ja suunnitelmissa on jatkaa opintoja Kannuksen maatalousoppilaitoksessa. Olen katsonut etänä muutamia tuntitallenteita, joten eiköhän tästä vielä jyvälle päästä. Edessä olisi vielä vuoden loppurutistus”, Veera suunnittelee toiveikkaana.

Maatalon tyttönä Veera Uusitalon uravalinta oli jo pikkutytöstä lähtien selvä.

"Lehmät, navettatyöt ja elämä maalla. Ne ovat olleet aina minun juttuni. Ja ovat edelleen, ainakin jossakin muodossa.”

Veeran kohdalla arjen kulku muutti kuitenkin suuntaansa vuoden 2020 maaliskuussa.

Vain kuukautta aikaisemmin 17-vuotias Veera oli saanut poikkeusluvalla ajokortin ja poikaystävä Ilmari Kuorikoski, 18, hankkinut auton.

Yhteisestä automatkasta tuli heidän viimeisensä, sillä eräänä viikonloppuna itsetuhoinen rattijuoppo ajoi huomattavalla ylinopeudella Veeran ohjaaman auton keulaan. Ilmari menentyi onnettomuuspaikalla ja Veera loukkaantui vakavasti.

Veera ei muista itse onnettomuudesta mitään. Muistijälkeen on piirtynyt vain kirkkaat valot pellolla.

Jenni-äidin mukaan tilanne oli kriittinen, sillä aivovamman lisäksi Veeralla todettiin muun muassa lantiomurtuma sekä eri asteisia murtumia kaikissa raajoissa.

"Tyttö oli tehohoidossa lähes kolme viikkoa ja alkuajan ennuste oli huono. Veera kuitenkin selviytyi ja taisteli itsensä takaisin kotiin. Vasemman puolen halvaus rajoittaa edelleen liikkumista, mutta onneksi käteen on tullut liikettä. Pienimmätkin edistysaskeleet otetaan vastaan suurella kiitollisuudella, sillä lähtötilanteen huomioon ottaen, Veeran toipuminen on ollut hämmästyttävää”, Jenni Uusitalo selvittää.

Veera käyttää liikkumiseensa pyörätuolia ja sen avulla hän pääsee kulkemaan itsenäisesti myös tilan uudenaikaisessa pihatossa. Kuva: Anne Anttila

Traaginen onnettomuus pysäytti perhearjen ja halvaannutti hetkellisesti kaikki toiminnot.

"Istuimme Veeran vuoteen äärellä aamusta iltaan. Välillä yhdessä ja välillä vuorotellen. Elämä oli niputettu vain siihen hetkeen, että saimme olla Veeran lähellä. Onneksi, korostan sanaa onneksi, läheiset, naapurit ja ystävä pitivät hyvän huolen tilasta. Lisäksi kodista sekä perheen muista lapsista kantoivat vastuun läheiset.”

Jennin mukaan navettahommista huolehtivat tutut lomittajat ja peltopuolen töistä vastasivat urakoitsijat.

"Tilatyöntekijämme teki pitkää päivää ja piti ohjat käsissä. Unohtaa ei sovi myöskään eläinlääkäriä, joka tuli vapaapäivänään katsomaan, että kaikki on hyvin. Lisäksi MTK:n paikallisyhdistys oli valmiina auttamaan ja viljelijäkaverit luopuivat jopa omista lomapäivistään, jotta lomittajia saatiin vapautettua meidän käyttöön.”

Uusitalon perhe sanoo kohdanneena tragedian jälkeen ihmisten todellisen hyvyyden.

"Meitä on kuunneltu, autettu ja opastettu. Missään vaiheessa emme ole jääneet yksin. Esimerkiksi Välitä viljelijästä -verkoston kautta saimme koko perheelle traumaterapiaa ja sieltä käsin hoidettiin myös talon muutostöistä aiheutuneet loppusiivoukset”, Jenni Uusitalo kertaa kiitollisena.

Terapimuodoista parhaimmaksi on osoittautunut kuitenkin työ.

"Monet kyyneleet ovat lehmän kylkeen pyyhkiytyneet. Vielä vuosi sitten elämä aaltoili toivosta epätoivoon ja tulevaisuutta oli vaikea suunnitella seuraavaa päivää pidemmälle.”

Nyt tilanne on selkeämpi. Vajaan kahden vuoden mittainen sairausloma on päättynyt. Navetan terapiatupa ja sen ymmärtäväiset kriisityöntekijät ovat pehmentäneet surutyötä ja antaneet arjelle uudet suuntaviivat. Työ karjan parissa on auttanut eteenpäin.

Veeran onnettomuus oli tragedia koko perheelle ja halvaannutti hetkellisesti kaikki toiminnot. Tiiviin tukiverkoston ja ammattinsa osaavien lomittajien ansiosta raamit pysyivät kasassa niin kotona kuin navetassakin, Jenni Uusitalo kiittelee. Kuva: Anne Anttila

Myös Veera viihtyy navetassa. ”Lehmät ovat niin mukavia.”

Ennen onnettomuutta suunnitelmissa oli kotitilan jatkaminen. Unelmat menivät niiltä osin palasiksi, mutta rakkaus maatalouteen säilyi.

”Vielä tässä vaiheessa tyydyn sivusta katsojan rooliin, mutta haaveena on vielä joskus osallistua tavalla tai toisella karjanhoitoon. Kaikki on mahdollista, kunhan unelmille antaa vain sopivasti tilaa.”