EU:n uusi maaperädirektiivi vaatii jäsenmailta säännöllistä raportointia – luvassa kuitenkin kansallista liikkumavaraa

Euroopan komissio aikoo parantaa EU-alueen maaperän kuntoa uudella direktiivillä. Komission ympäristöpääosaston Mirco Barbero kertoi jäsenmaihin kohdistuvista velvoitteista ja syistä direktiivin taustalla viime tiistaina webinaarissa.

Direktiivi vaatii jäsenmaita raportoimaan maaperän kunnosta komissiolle tasaisin väliajoin.

Barberon mukaan maaperän terveysdirektiivi rakentuu jo olemassa oleville politiikan linjauksille. Se on kytköksissä esimerkiksi maankäyttösektorin hiilinieluasetukseen (lulucf) sekä cap-ohjelmaan. Direktiiviä käytetään muun muassa seuraamaan maaperässä olevan hiilen määrää.

Barberon mukaan EU-alueen maaperä on huonossa kunnossa.

”60–70 prosenttia maaperästä ei ole tervettä ja 13 prosenttia EU:n maaperästä kärsii voimakkaasta eroosiosta.”

Barberon mukaan maaperän saastuminen aiheuttaa vuosittain 200 000–800 000 kuolemaa. Lisäksi neljännes Etelä-, Keski- ja Itä-Euroopasta on erittäin korkeassa vaarassa aavikoitua.

Komission laatimia muita maan- ja metsänkäyttöön vaikuttavia asetuksia, kuten ennallistamisasetusta, on kritisoitu siitä, että ne eivät ota jäsenmaiden eroja riittävästi huomioon. Barbero vakuutti, että maaperän terveysdirektiivin kohdalla asia on toisin.

”Jäsenmaat tekevät riskejä vähentäviä toimia ja määrittelevät, milloin maaperä on liian saastunut”, Barbero sanoi. Hän korosti, että jäsenmaat vastaavat itse maaperän terveyttä kuvaavien kriteerien valmistelusta.

”Jäsenmailla on velvollisuus asettaa kriteerit sille, onko maaperä terve vai ei. Jos yksikin kriteeri ei täyty, maaperä ei ole terve.”

EU-tasolla mitattavia kriteereitä ovat maaperän suolaisuus, eroosio, maaperästä vapautuvan hiilen määrä, maaperän tiivistyminen ja liiallinen ravinteiden määrä maaperässä.

Jäsenmaatasolla mitattavia kriteerejä ovat liiallinen ravinteiden määrä maaperässä, maaperän saastuneisuus eli raskasmetallien määrä maaperässä sekä maaperän vedenpidätyskyky.

Maaperän terveydestä kertovia tekijöitä, joita ei mitata kriteeristöllä, ovat happamuus, maanpinnan tiiviys, luonnon monimuotoisuuden heikkeneminen sekä typen määrä maaperässä. Lisäksi direktiivi velvoittaa seuraamaan maanottamisen määrää.

Useissa kriteereissä on poikkeuksia, jotka eivät kuulu vaatimusten piiriin. Esimerkiksi maaperän hiilen vähenemistä ei tarvitse seurata luonnontilaisella maalla.

Esimerkiksi maaperästä poistuvan hiilen määrää ei tarvitse seurata luonnontilaisilla alueilla. Kuva: Timo Heikkala

Barberon mukaan jäsenmaat saavat itse määritellä, millaisella tasolla maaperän kuntoa seurataan. Se voi tapahtua esimerkiksi maakunnan tai kunnan alueella.

Kahden vuoden kuluttua maaperän terveysdirektiivin voimaantulosta jäsenmailla tulisi olla maaperän seurannan mittakaava ja siitä vastaavat viranomaiset tiedossa. Neljän vuoden kohdalla maaperän kunnon seurannan ja saastuneiden maa-alueiden kartoituksen tulisi olla valmiina. Sen jälkeen alkaa maaperän kunnon parantamiseen tähtäävien toimien laatiminen.

Viiden vuoden jälkeen direktiivin voimaantulosta jäsenmaiden pitää laatia ensimmäinen arvio maaperän kunnosta. Raportointi toistuu viiden vuoden välein.

Kuuden vuoden jälkeen direktiivin toimivuus arvioidaan. Seitsemän vuoden jälkeen saastuneiden maa-alueiden määrittelyn ja tunnistamisen tulisi olla valmista.

”Tavoitteena on toimiva seurantajärjestelmä, maaperän parempi kunto vuoteen 2050 mennessä ja maaperän hyvän kunnon säilyminen”, Barbera sanoo.