Metsästäjän pyyntionni oli ennen vanhaan kiinni saaliinhaltijoiden suopeudesta

Eläimillä ja puilla ajateltiin olevan kantaäitinsä tai -isänsä, josta lajin kaikki yksilöt polveutuvat. Lajinhaltija piti suojateistaan huolta ja päätti, kenelle halusi antaa niitä saaliiksi.

Itä-Suomessa ja rajantakaisessa Karjalassa tätä myyttistä saaliinhaltijaa sanottiin emuuksi. Sana on ikivanha muunnos emosta eli äidistä. Kalevalassa mainitaan parikymmentä emuuta, ja sanaa käytetään myös metsästysloitsujen tallenteissa.

Saaliinhaltijoiden luonteessa, ulkoisessa olemuksessa ja toimintavoissa oli eroja. Emuiden lepyttelyyn tarvittiin taikoja ja loitsuja sekä uhrilahjoja.

Äkäisenä pidetty Hongotar oli metsän kuninkaan kantaäiti. Juonetar ja Käreitär oli tärkeää pitää tyytyväisinä silloin, kun haviteltiin saaliiksi peuroja ja kettuja. Susien sen sijaan toivottiin pysyttelevän Loveat­taren huomassa kaukana ihmisasutuksesta.

Hongottaren nimi viittaa vanhaan mäntyyn. Kansantarinoiden mukaan paikalle, johon ensimmäinen karhu aikojen alussa laskettiin taivaasta, kasvoi honka. Otson hampaat muotoiltiin hongan oksista. Myös karhun kynnet ja käpälät saivat muotonsa hongassa. Lopulta eläimen koko lihallinen muoto oli valmis.

Hongan haltijasta Hongottaresta tuli karhu­lajin esiäiti, josta kaikki karhut polveutuvat. Ulkomuodoltaan kontioiden emuuta kuvailtiin karhumaiseksi.

Hongotarta sanottiin myös Sinisirkuksi. Nimitys juontuu Pyhään Birgittaan, joka suojeli karjaa erityisesti karhuilta mutta myös muilta petoeläimiltä.

Karhupeijaisten loppuhuipennus oli karhun kallon ripustaminen honkaan. Kaadetun karhun kallo kuljetettiin kulkueessa jykevän männyn juurelle, missä tarkastettiin puun sopivuus kallohongaksi.

Samalla, kun kallo nostettiin hongan oksaan, karhulle kerrottiin sen syntytarina. Sen kuultuaan otso palaisi takaisin taivaaseen eikä jäisi kostamaan metsästäjille kaatamistaan.

Hongottaren puoleen käännyttiin keväällä, kun karja laskettiin laitumelle. Loitsujen voimalla sitä pyydettiin pitämään mesikämmenet poissa lehmien kimpusta. Loitsuissa viitataan kontioihin Hongottaren karjana ja viljana, jota sen tulisi vahtia. Hongotarta saatettiin hyvitellä myös hopearahoilla.

Metsäpeura eli petra on vaeltanut nykyisen Suomen kamaralla yhtä kauan kuin ihminen. Vuosituhansien ajan se oli tärkeimpiä riistaeläimiä. Sutjakoiden petrojen jonoa eli juonta ei paksukaan lumipeite hidastanut. Sana juoni viittaa myös peuran sorkan­jälkeen ja jälkijonoon.

Paitsi tavoiteltua suurriistaa peura oli merkityksellinen eläin myös esihistoriallisen ajan mytologiassa. Kivikauden kalliotaiteen peurat ovat nykytietämyksen mukaan tuonpuoleisen olentoja. Eläinten menoa tarkkaili siniseen viittaan sonnustautunut Juonetar.

Petrat elelivät tuonpuoleisessa emuunsa valvovan silmän alla, kunnes Juonetar avasi aittansa ja päästi ne juoksemaan ihmisten ansoihin, jos sillä tuulella sattui olemaan. Valtavan pitkistä hiuksistaan Juonetar valmisti silkkisen sillan yli Pohjolan joen. Siltaa pitkin peurat saattoivat kirmata synkeästä Pohjolasta ihmisten valoisaan maailmaan.

Samoin kuin monen muun emuun myös Juonettaren hellittelynimi oli metsän emäntä. Peurojen saaliin­haltijaa pyrittiin kehumaan, jotta se avaisi aittansa ovet rivakammin.

Saaliseläimiensä peurojen tapaan myös susi jolkotteli nykyisen Suomen kamaralla jo tuhansia vuosia sitten. Taruissa ja kansanperinteessä susi on peto, johon on ulkoistettu kaikenlainen paha. Tähän viittaa joidenkin loitsujen sanonta ”suden henki on helvetissä luotu”.

Vihattua eläintä nimitettiin ”metsän koiraksi” ja ”Hiiden huoraksi”. Metsänhaltija Tapion toivottiin loitsujen ja taikojen voimalla pitävän koiransa kiinni. Sudessa oli kuitenkin myös salaperäistä vetovoimaa.

Myös susien emuu Loveatar (tai Lovetar) halusi pitää joukkonsa kaukana ihmisten ilmoilta. Loveatar on myös Louhitar eli Kalevalan Louhi, Pohjolan pelätty mahtiemäntä, tai ainakin hänen lähisukulaisensa. Erityisesti talvisin Loveatar etsiskeli ahkerasti haaskoja susien kaluttavaksi. Haaskojen avulla eläimet pysyisivät pois ihmisten näkösältä.

Kansantarinoissa Loveattaren, ”vanhan vaimon ja Pohjolan emännän”, kerrotaan kantaneen sutta kohdussaan kolme kuukautta ja synnyttäneen sen varta vasten tekemään pahojaan kotieläimille kuten lampaille.

Myöhempinä aikoina susien saaliinhaltijaa sanottiin paikoin Marjateraksi, ja se tunnettiin myös Äimättärenä.

Kettu oli tavoiteltu turkis­eläin, jonka nahkaa käytettiin oravannahan tapaan maksuvälineenä. Repolaisen saaliinhaltija tiedettiin varsinaiseksi hienohelmaksi. Käreitär asui lähteessä ja nyppi kauniista hameestaan yksitellen pois jokaisen siihen tarttuneen neulasen ja muurahaisen. Käreitär-nimen arvellaan juontuvan ketun karvojen kärjistä, pyydettiinhän kettua juuri kauniin turkin takia.

Myös uhrilahjoistaan ketun emuu oli tarkka. Repolaisia havittelevan tuli korostaa lahjansa arvoa. Suojattiensa tapaan emuu oli ovela, joten sitä ei voinut jymäyttää vähäarvoisilla lahjoilla. Käreittärelle kelpasi uhriksi vain ruotsinkulta eli Ruotsissa taottu kolikko. Koska ruotsinkultaa ei nykyään riitä uhrattavaksi, Käreittären voi nähdä kiertelevän toiveikkaana vanhoilla rahakätköillään salon siimeksessä ja kallioiden koloissa.

Yksi punaketun värimuunnoksista on hopea­kettu, jonka turkin väri vaihtelee hopeanvärisestä lähes mustaan. Näitä tulikettuja kaitsi Lukutar. Emuun nimi viittaa lukkaan, joka tarkoittaa hiekkapengertä tai -törmää, mäentörmää tai louhikkoa, kaikki kettujen tyypillisiä pesäpaikkoja.

Ihmisten mieliä kiehtoi uskomus täysin mustasta tuliketusta, jonka omaisuuden arvoinen turkki loisti pimeässä. Tulikettuun liittyy tarinoita arvokkaiden nahkojen pitämisestä ”lamppuina”.

Kekälehäntäinen, karbidilampun tavoin loistava tulikettu piileksii kotiluolassaan, eikä sitä nähdä juuri koskaan, korpifilosofi Konsta Pylkkänen kertoo Veikko Huovisen esikoisromaanissa Havukka-ahon ajattelija.

Artikkeli on julkaistu Aarteessa 8/2022.