Tiukan rahan aikaan myös suojelun kohdentaminen tarvitsee tarkkaa harkintaa

Koneen Säätiön rahoittamassa raportissa ”Valtion vanhojen metsien suojelu – Hyödyt ja kustannukset, epäsuorat vaikutukset ja riskit” arvioidaan, että jos valtion vanhoja metsiä suojellaan tieteellisten kriteerien perusteella 100 000 hehtaaria, suojelun yhteiskunnallinen nettohyöty on vuoteen 2050 mennessä jopa satoja miljoonia euroja.

Raportti on keskustelun aloite, ja hyvähän se, että asioista keskustellaan.

Päätöksenteon pohjaksi tarvittaisiin kuitenkin vankemmalla pohjalla oleva hyöty-kustannusanalyysi vanhojen metsien suojelusta. Mainitun 100 000 hehtaarin suojelu valtion mailla vaikuttaisi metsäalan arvoketjuun vaihtelevasti.

Keskustelualoitteen mukaisesti suojeluun päätyisi merkittäviltä osin puuntuotannollisesti vähäarvoisia metsäalueita, joka korostaa taloudellisten kustannusvaikutusten kohdistuvan epätasaisesti ja vain tietyille alueille.

Suojelu laskisi Metsähallituksen hakkuita lyhyellä aikavälillä jopa 14 prosenttia, mutta paikallisesti ne olisivat tätä keskiarvoa suurempia. Paikallisesti edessä olisi yritysten ja tuotantolaitosten lakkautuksia sekä työpaikkojen menetyksiä metsänhoito-, korjuu-, kuljetus- ja metsäteollisuuden yrityksissä.

Varsinkin pienten sahojen toimintamahdollisuus voisi käydä vaikeaksi niiden joutuessa laajentamaan hankinta-alueitaan.

Myös veronmaksajille koituisi melkoinen lasku maksettavaksi, kun valtion metsäomaisuuden puuntuotannollisen tuloutuksen mahdollisuudet laskisivat nykyrahassa yli kuusi miljardia euroa.

Näille rahoille olisi käyttöä yhteiskunnan eri sektoreilla, oli kyse sitten vanhuksista, lapsista, terveydenhoidosta, kulttuurista, urheilusta tai kasvuyritysten tuista.

Kustannus-hyötyanalyysin toisella puolella on hyötyjen mittaaminen. Ongelmallista markkinattoman hyödyn, kuten luonnon monimuotoisuuden, arvottamisessa on juurikin se – sillä ei ole markkinoita.

Tätä varten on kehitetty taloustieteessä arvottamismenetelmiä, mutta niiden tulosten tulkinnassa tulee olla varovainen. Esimerkiksi mitä enemmän suojellaan, sitä pienempi todennäköisesti on lisähehtaarista koituva rajahyötykin.

Kansalaisten maksuhalukkuutta mitattaessa olisi tarpeen myös rinnastaa maksuhalukkuus vaihtoehtoisiin rahareikiin – vaikkapa työpaikkojen säilymiseen ja edellä mainittuihin yhteiskunnan menoihin.

Metsien monimuotoisuudenkin kannalta tulisi harkita, mihin valtion käytettävissä olevat taloudelliset panokset kohdistetaan.

Valitaanko eteläisen Suomen lajistollisesti rikkaat kohteet vapaaehtoisuuteen perustuvassa Metso-ohjelmassa vai valtion pohjoisten metsien suojelu.