Metsäpolitiikka on peliä, jossa vastapuolen reaktiot kannattaa huomioida ja pelimerkit lisääntyvät odottamalla

Moni metsäpoliittinen pulma voisi ratketa ikuisen jankkauksen sijaan edullisemmin peliteoriaa soveltamalla.

Peliteoreettisessa päätöksenteossa otetaan ennakoivasti huomioon eri toimijoiden mahdolliset reaktiot ja niiden seuraukset.

Usein toistettu esimerkki pelisilmän puutteesta on aggressiivinen, pakkokeinoilla uhkaava yksityismetsien suojelu.

Suoraviivainen ”hehtaareita ja äkkiä” -lähestymistapa sivuuttaa ihmisten käyttäytymisen.

Jos sinä et luota minuun, minä en luota sinuun ja aavistushakkaan metsäni pois, ennen kuin kukaan ne väkisin vie.

Ja sama toisinpäin: Jos metsänomistajat luottavat suojelun vapaaehtoisuuteen ja määrärahojen riittävyyteen tulevaisuudessa, he voivat turvallisin mielin suojella metsäänsä virallisten ohjelmien rinnalla omaehtoisesti ja korvauksetta.

Toinen esimerkki: metsien hakkaaminen liian harvaksi. Tuore tieto harvennusjäljen laadun romahtamisesta kielii siitä, että tässä pelissä kannustimet eivät ole kohdallaan.

Kokonaisuus toimii typerästi metsät pilaten, koska korjuuyrittäjien hakattuun puumäärään perustuvat taksat painostavat hankkimaan suuria koneita ja hakkaamaan paljon puuta kerralla. Samalla hakkuujäljen mittaus ja metsälain valvonta ovat puutteellisia.

Myös tiedonkulku takkuaa. Tavallinen metsänomistaja ei välttämättä edes koskaan saa tietää, että hänen metsänsä hakattiin vajaatuottoiseksi, jos kukaan ei asiaa mittaa eikä siitä hänelle viesti.

Muutos parempaan edellyttää varovaisempia hakkuita ja pienempää ensiharvennustuloa. Oman aseman näennäisen heikkenemisen (harvennuksesta jää vähemmän viivan alle ja korjuun kustannukset nousevat) voi hyväksyä, jos osaa hahmottaa kokonaisuuden eri osapuolineen.

Peliteoriaa voidaan soveltaa myös kansainvälisiin luonnonsuojelusopimuksiin.

Eräässä tutkimuksessa huomattiin, että laajat ja pitävät sopimusliittoumat edellyttävät varojen siirtämistä köyhemmille osapuolille.

Itse luonnonkin voi nähdä peliin osallisena toimijana. Erilaisten suojelupäätösten seuraukset ovat epävarmoja. Epävarmuutta voi ennakoida ja mallintaa. Luonnossa on myös prosesseja, jotka etenevät ihmisten päätöksistä riippumatta. Nekin kannattaa ottaa huomioon.

Pitäisikö esimerkiksi vähäisestä metsäpalojen määrästä olla vähemmän huolissaan kuin nyt, jos oletetaan, että ilmastonmuutos lisää luontaisia metsäpaloja tulevaisuudessa?

Entä mitä jos ottaisimme huomioon, että Venäjän rajantakaisissa metsissä on nyt ja tulevaisuudessa tarjolla suunnaton määrä lahopuuta täynnä täällä harvinaistuneita lajeja, jotka leviävät Suomeen jos siihen tarjotaan mahdollisuus?

Näin ajatellen Suomen vanhojen metsien suojelulla ei ehkä olekaan niin kiire. Samoilla määrärahoilla, joilla ostetaan arvokasta tukkimetsää METSO-ohjelmaan, voitaisiin suojella moninkertainen alue uudistamatonta aukeaa ja taimikkoa.

Luonnon kannalta lopputulos olisi suurempi ala aarniometsää, jos pitää paikkansa kuten sanotaan, että aarniometsän kvartaali on 500 vuotta. Talouselämän taholta tällainen lähestymistapa tuottaisi korkeintaan huolestunutta nurinaa. Lähivuosien ja -vuosikymmenten hakkuureserveihin kun ei tarvitsisi kajota.

Itsekäs ihminen vain suojelee tukkimetsiä, koska haluaa nähdä työnsä ja aatteidensa jäljen toteutuvan jo omana elinaikanaan.

Parhaat ratkaisut hyödyttävät kaikkia osapuolia. Joskus se ei ole mahdollista, vaan pelataan nollasummapeliä, jossa yhden voitto on toiselta pois.

Metsäpolitiikassa on molempia piirteitä. Hakkuut ja suojelu ovat ristiriidassa, mutta metsä on siitä hyvä kiistakapula, että odottamalla resursseja tulee lisää.

Odotan mielenkiinnolla maaliskuuksi luvattua metsälain ilmastoarvioinnin valmistumista. Lopputulos ja kaikkia tyydyttävä muutos voisi olla se, että metsälain uudistamispykäliä kiristetään jälleen. Samalla lisääntyisivät niin metsävarat, hiilinielut kuin metsäluonnolle tärkeät vanhan metsän rakennepiirteet. Pitkällä aikavälillä hakattavaakin olisi enemmän.

Kirjoittaja on MT:n toimittaja.