Metsään eksyneen eloonjäämiskamppailu alkaa kolmantena päivänä

Loppukesän sunnuntaipäivän rauha katkesi, kun vapaaehtoisen pelastuspalvelun jäsenen kännykkä piippasi hälytyksen merkiksi Keski-Suomessa elokuussa muutama vuosi sitten. Muistisairas rouva oli kadonnut kotipihaltaan, eivätkä omaiset saaneet yrityksistään huolimatta häneen yhteyttä.

Apuun pyydetyt vapaaehtoiset haravoivat kadonneen kodin lähimetsiä tuloksetta, kunnes laskeutuva yö lopetti työn. Aamulla etsintään liittyi lämpökameralla varustettu helikopteri, mutta sen huipputekniikka ei löytänyt merkkiä kadonneesta. Seuraavaksi Tikkakosken varuskunnasta lähetettiin varusmiesten valmiusosasto haravoimaan ketjussa kadonneen lähimetsiä.

Lopulta varusmiehet löysivät rouvan kotinsa läheltä heinäladosta, mistä hän oli hakenut suojaa matalalla kierrelleestä helikopterista. Kengässään hänellä oli mustikoita, joita eksynyt oli kerännyt metsästä nälkäänsä.

Diabetesta sairastava rouva kiidätettiin sairaalaan, missä hänen todettiin olevan hyvässä kunnossa kolmatta vuorokautta kestäneen metsäeksymisen jälkeen. Hoitohenkilökunnalle hän kommentoi olosuhteiden olleen siedettävät, ”mutta ruokapuoli oli huononlaista.”

Hyvin päättynyt tapaus osoitti, että metsäluonnon armoilla voi otollisissa olosuhteissa selvitä jonkun aikaa. Aikaikkuna siihen on oloissamme kovin lyhyt, vain viikkoja.

”Eksyneen rouvan toiminnasta välittyi ratkaisukeskeisyys, omatoimisuus ja aktiivisuus. Jos vain jää kuusen alle makaamaan, heikkenevät selviämisen mahdollisuudet”, selviytymiskouluttaja Mika Kalakoski sanoo.

Kalakoski on Suomen Etelämanner-operaatioiden päällikkö Ilmatieteen laitokselta ja eloonjäämistaitoja tutkivan ja kehittävän Survival-killan koulutuspäällikkö. Vapaa-ajallaan hän kouluttaa luonnon parissa toimivia ammattilaisia ja harrastajia selviytymistaitoihin. Niihin kuuluu muun muassa se, miten Suomen luonnosta saatavalla ravinnolla voi hätätilanteessa pärjätä.

Kalakoski haluaa korjata sitkeänä elävän harhakäsityksen eloonjäämisen haasteista.

”Nälkäkuolema ei suinkaan uhkaa ensimmäisenä luonnon armoille jäänyttä, vaan hypotermia. Se luo välittömän vaaran aina, kun ulkolämpötila laskee alle kymmenen asteen. Suomessa on vain muutamia öitä vuodessa, jolloin ilman varusteita ulkona yöpyvän elimistön lämmön laskemisesta ei tarvitse olla huolissaan.”

Kylmyys on luonnon armoille jääneen ensisijainen uhka, ei nälkäkuolema. Hypotermian vaara Suomessa on ilmeinen jo ennen syyshalloja, sillä lämpötila laskee usein kesäöinäkin alle 10 asteen. 

Veren sokeritasot alkavat laskea jo muutaman tunnin kuluttua säännöllisen ruokailun estyessä, mikä vaikuttaa mielialaan ja passivoi toimintakykyä.

”Kun eksynyt haluaa tulla löydetyksi, hänen on tärkeää yrittää kommunikoida etsijöille liikkeillä ja äänillä. Jos ihminen passivoituu, eikä jaksa hakeutua näkyville paikoille, pitää ääntä tai heilutella vaatteita, selviämismahdollisuudet heikkenevät tuntuvasti."

Vakavammin ravinnon puute alkaa vaivata luonnon armoille joutunutta kolmantena päivänä, kun lihaksiin ja maksaan kertyneet glykogeenivarastot on kulutettu. Elimistö alkaa sopeutua jatkuvalta vaikuttavaan hiilihydraattien puutokseen ja ryhtyy käyttämään rasvoja energialähteenään.

”Jos ihminen tunnistaa ravinnoksi kasveja luonnosta, se edesauttaa selviämistä. Mutta koko elimistön energiantarvetta luonnosta kerättävillä kasveilla ei voi pidemmän päälle tyydyttää.”

Jos Suomen luonnon antimilla pitäisi yrittää selviä, elokuun kaksi ensimmäistä viikkoa ovat Kalakosken mukaan otollisimmat. Marjojen kypsyminen ja sienien pääsato asettuvat osin päällekkäin, jolloin niistä molemmista voi saada vaihtelua muuten nopeasti yksipuoliseksi rakentuvaan niukkaan ruokavalioon.

”Hyvin nopeasti tulisi kuitenkin tarve laajentaa ravinnon saatavuutta esimerkiksi vesikasvien juuriin, sillä mikään Suomen luonnosta kerättävä ravintoaine ei riitä täyttämään elimistön ravinnontarvetta.”

Eksyneen kannattaa etsiä ja pyrkiä syömään niukaksikin tiedettyjä ravintoaineita aina kun niitä on saatavilla. Ei pelkästään niiden tarjoaman ravinnon vuoksi, vaan siksi, että ruokailu itsessään tapahtumana kohentaa koetuksella olevaa mielialaa ja luo uskoa selviämiseen.

”Ravinto on muutakin kuin pelkkää energiaa, se on myös tunne kylläisyydestä ja tilanteen hallinnasta. Tutkimuksissa on havaittu, että ravinnon kaloripitoisuuksilla ei ollut suoraa korrelaatiota ihmisten toimintakykyyn, vaan niukkakin ravinto pystyi edesauttamaan selviämistä.”

Pelkästään kasvisruokaa syömällä pidempiaikainen selviäminen Suomen luonnossa on vaikeaa. Hyvin nopeasti eteen tulee tarve täydentää ravintoa kalalla, riistalla tai muulla valkuaisainepitoisella ruualla – esimerkiksi säilykkeillä, jos sellaisia olisi saatavilla.

Tuntemattomassa sotilaassa Väinö Linna kuvaa totuudenmukaisesti, miten edes rangaistuksen uhka ei pidättele nälkäisiä sotilaita käymästä käsiksi repussa poltelleeseen rautaisannokseen.

Totuus oli tarua ihmeellisempi. Sotapäiväkirjat kertovat Linnan rykmentin naapurissa taistelleen JR 50:n miesten nälkiintyneen kesällä 1941 pahasti, kun hevosvetoinen kenttäkeittiö ja huolto eivät pysyneet toistuvia suokoukkauksia tehneen rykmentin kintereillä. Kun miehet saapuivat Euroopan kalaisimpana pidetyn Säämäjärven rantaan Laatokan Karjalassa, alkoivat he kalastaa käsikranaateilla ja ahmivat lakkeihinsa haalittuja kuolleita kaloja raakoina nälkäänsä.

Tuntematon Sotilas–romaani kuvaa jokseenkin totuudenmukaisesti ilman huoltoa jääneiden miesten nälkää. Todellisuudessa osa miehistä turvautui nälässään raa'an kalan syöntiin kesän 1941 hyökkäysvaiheen aikana. Kuvassa Aku Louhimiehen elokuvaversion sotilaita. 

Viime sotien kokemuksista viisastuneina Maanpuolustuksen tieteellisen neuvottelukunnan muonitusjaostossa käynnistettiin 1970-luvulla sarja tutkimuksia, joissa selvitettiin suoraan luontoon tukeutuvan elintarvikehuollon mahdollisuuksia poikkeusolojen ravinnonsaannissa.

Tulokset koottiin kylmän sodan käännevaiheessa 1985 valmistuneeseen Luonnonmuonaohjeeseen, joka lienee yhä kattavin opas suoraan luonnosta saatavan ravinnon hyödyntämiseen Suomessa.

Raportin mukaan ihmisen rasvavarastot riittävät perusaineenvaihdunnan tarpeisiin noin kuukaudeksi, mutta ilman mitään ravintoa toimintakyky menetetään nopeasti. Tutkimuksen kovaa antia oli se, että luonnonravintoa hyödyntämällä toimintakyvyn luisua apatiaan voidaan merkittävästi hidastaa.

1970–luvulla alettiin Puolustusvoimissa tutkia luonnosta sellaisenaan saatavan niin sanotun hätäravinnon käyttöä sotilaiden- ja siviiliyhteiskunnan tarpeisiin. Kenttäarmeijan liikkuvuus oli tuolloin traktoreiden varassa, hevoset paperilla poistuivat prikaatien kokoonpanosta 1970, käytännössä jo aikaisemmin. 

Jos esimerkiksi luonnonravintoa hyödyntämällä saa tyydytettyä noin 20 prosenttia päivittäisestä energiankulutuksesta, pystyy ihminen työskentelemään kohtalaisella teholla viiden päivän ajan. Sillä on jo merkitystä selviämisen näkökulmasta.

Käytännössä toimintakyvyn ylläpitäminen tarkoittaa, että selviämistilanteessa luonnonmuonasta pitäisi saada kasaan 1 000 kaloria (5MJ). Helpoiten tuon energiamäärän saa erämaasta syömällä metsämarjoja 1,2–3 kiloa niiden kypsyydestä ja lajista riippuen.

Suomen luonnossa villeinä kasvavat yrtit tarjoavat vain niukalti ravintoa ja ne löytyvät yleensä kulttuurimaisemasta. Syvällä metsässä tilanne on huomattavasti vaikeampi. Kuva: Carolina Husu

Marjoista saa energiaa, mutta ei juurikaan valkuaisaineita. Sienet puolestaan sisältävät valkuaisaineita, mutta niukasti energiaa. Toimintakykyä ylläpitävän energiamäärän saamiseksi sieniä pitäisi syödä päivässä 3,5–5 kiloa, minkä määrän syömistä ei pidetä suotavana. Sienien hyviin puoliin kuuluu se, että vähäisempikin määrä sieniä lieventää näläntunnetta.

Kasvien syöminen helpottaa näläntunnetta, mutta niistä ei ole turvaamaan pidemmän aikavälin ravinnontarvetta. Raportin mukaan esimerkiksi nokkosta, maitohorsman kevätversoja tai koivun lehtiä pitäisi syödä 7,5 kiloa säilyttääkseen toimintakykynsä.

Juurikaan parempi ravinnonlähde ei ole männyn tai haavan nila- ja jälsikerroksesta valmistettava pettu. Tuorepainoltaan viidestä kilosta pettua syntyy sen haitta-aineita poistavan paahtamisen tai keittämisen jälkeen noin 2,5 kiloa pettua, joka juuri ja juuri riittäisi toimintakyvyn ylläpitoon. Näin suuren pettumäärän nauttiminen on elimistölle haitallista.

Hieman paremmin ravinnoksi sopii kookas, jopa kymmensenttiseksi kasvava iso hirvenjäkälä. Ennen ravintokäyttöä sen jäkälähapot on poistettava muutaman päivän mittaisella emäskäsittelyllä, mikä tapahtuu keittämällä jäkälää tuhka-vesiliuoksessa. Jauhettu jäkälä sisältää kutakuinkin saman verran ravintoa kuin pettujauho.

Vesikasveista lumpeen ja järvikaislan juuret kelpaavat ravinnoksi, kuten myös kosteikossa viihtyvän osmankäämin kevätversojen sisäosat tai syksyllä tai keväällä kerätyt juuret.

On tyystin eri asia tehdä tulet halotuista klapeista retkeilyreitin nuotiopaikalle, kun yrittää sytyttää nuotiota metsästä löytyvistä puista. Kiehiset toimivat silti kaikkialla mainioina sytykkeeinä. 

Lämpimissä maissa kuvatut tv:n eloonjäämissarjat ovat hämärtäneet kylmää tosiasiaa, että Suomen oloissa elossa selviämisen kannalta ensimmäinen tehtävä on huolehtia kuivana ja lämpimänä pysymisestä.

Jos käytössä ei ole vuodenaikaan nähden riittävää säältä suojaavaa varustusta, palelevan ihmisen toimintakyky laskee nopeasti. Sateelta ja tuulen viilentävältä vaikutukselta suojaa tarjoavan paikan etsiminen on elintärkeää.

”Suuret kivet, lohkareiden väliin jäävät luolat ja puun juurakot tarjoavat jossain määrin suojaa. Tulen tekeminen on toimintakyvyn säilyttämisen kannalta ja elossapysymisen kannalta tärkeää.”

Ilman tulitikkuja tai sytytintä tuli on käytännössä tekemätön paikka, mutta tulentekovälineidenkään kanssa valkean teko ei ole läpihuutojuttu.

”Ihmisten keskimääräiset tulentekotaidot ovat melko heikot. Moni ei hahmota, että on aivan eri asia tehdä kansallispuiston nuotiopaikalle tulet halotuista kuivista puista, kun ryhtyä sytyttämään sateessa nuotiota”.

Luonnossa voi myös unohtaa hiukkaspäästöjen vähentämisen nimissä suositellusta tavasta sytyttää tuli päältä ja keskittää tarmo siihen, että tuli ylipäätään syttyy.

”Tuli pitää eristää vuodenajasta riippumatta kylmästä ja kosteasta maasta risuilla tai puulla ja sen päälle ladotaan syttyvä materiaali. Kuusen ja myös muiden puiden alaoksat ovat yleensä kuivia. Luutamaiseksi kimpuksi kerätyt ja ympäri taitetut ohuet koivunoksat syttyvät hyvin.”

Satoja erityyppisiä koulutuksia kolmenkymmenen vuoden aikana vetänyt Kalakoski on seurannut aavistuksen hämillään television lukuisten selviytymisohjelmien kaavaa, jossa etsitään voittajaa osallistujien keskuudesta.

”Se on toki viihdyttävää, mutta ei kerro paljonkaan siitä, kuinka selvitään yhdessä ryhmänä niin, että kukaan ei kuole.”

Eloonjäämissarjat ovat äärimmäisiä erätaitoja opettavan Mika Kalakosken mukaan kilpailuhenkisyydessään vääristäneet ryhmänä toimimisen merkitystä. Kuvassa partiolaisia Evon Kimara-partioleirillä tänä kesänä. Kuva: Jarno Mela

Monet nyt selviytymiskoulutuksissa läpikäytävät asiat olivat historiallisessa mielessä kansalaistaitoja vain muutama sukupolvi sitten. Ravinto saatiin läheltä ja ymmärrys luonnon ja ihmisen hyvinvoinnin kytköksestä itsestäänselvyys.

Hän toivoo, että eloonjäämiskoulutukset osaltaan kirkastaisivat ihmisen suhdetta luontoon.

”Ehkä olisi hyvä ymmärtää, että ihminen on osa luontoa. Se kuinka siitä pidämme huolta, on koko ihmiskunnan kohdalla eloonjäämiskysymys”, Kalakoski sanoo