”Pysy mahdollisimman keskellä vaatteita” – olosuhteet haastavat linnunmetsästäjän

Se on hyvä enne. Hiilenmusta teerikukko poimii nokkaansa koivun urpuja aivan kämpän rannassa. Puu ei ole kaksinen, pelkkä parimetrinen vesa. Hädin tuskin hennot oksat pystyvät kannattelemaan isoa lintua.

Katselemme potentiaalista saalista huurtuneen ikkunan läpi. Matkaa koivulle on kolmisenkymmentä metriä. Periaatteessa lintu olisi ihan laillista riistaa, mutta eihän me nyt pihalintua ammuta!

Tammikuun loppupuolen latvalintujahti on harvinaista herkkua. Koko homma oli välillä jäähyllä, kunnes järjen valo kajasti metsästysviranomaisissa ja hieno jahtimuoto tuli taas mahdolliseksi osassa Suomea pariksi viikoksi.

Teerihavainto saa aikaan liikettä sisätiloissa.

Ryhdyn vetelemään vermeitä päälle kiireen vilkkaa.

”Paahan kunnolla kampetta. Siellä ei silkkiboksereissa pärjää”, kaveri kehottaa kurkkiessaan lämpömittaria.

Kun luvat on ostettu etukäteen määrätyille päiville, lintumies ei voi säitä sairastaa. Ylös, ulos ja metsälle!

Probleemi talvijahdissa tietysti on, että samalla, kun metsästäjän pitää pysyä lämpimänä, hänen pitää pystyä myös hiihtämään maastossa pakahtumatta hikeen.

Alimmaksi vedän merinovillaisen kerraston. Yön yli narulla jäähtyneet kalsarit tuntuvat aluksi ilkeän kalseilta ihoa vasten. Kerran se kirpaisee! Kariseepahan unihiekat silmistä.

Jalkaan lämpösukat, mutta vain yhdet. Nyt ei mennä jään päälle pilkille istumaan.

Kerrospukeutuminen on fiksua. Nappaan merinoiden päälle ohuen fleecekerraston – lumicamokuviolla, vaikka eihän ne mihinkään päällysvaatteiden alta näy.

Samaa kuvioita on myös päällysasu. Se blokkaa viiman, mikä on tärkeää pakkasella. Kainaloiden alla ja yläreisissä on pitkät tuuletusaukot, joita voi säätää vetoketjulla.

Jalkaan nyöritän Norjan armeijan nahkaiset varsikengät, koska ne sopivat jetsulleen eräsuksien siteisiin. Miksikähän Suomen armeijalla ei enää ole hiihtoon sopivia, urallisia varsikenkiä? Sissit hiihtävät huopavuorellisissa kumisaappaissa, jotka hölskyvät nilkan ympärillä kuin ämpärit. Kauanko pääesikunnan herrat luulevat korpisoturin niillä pystyvän tetsaamaan?

Käsiin vedän ensin villaiset sormettomat ja niiden päälle kunnon hylkeennahkaiset, väljät rukkaset. Hiihtäessä tarkenee ja tarvittaessa saa liipasinsormen nopeasti esille, kun rukkanen putoaa helposti kuin TVH-mieheltä.

Koko komeuden kruunaa lumicamokarvalakki. Camoilu ei ole brassailua, sillä puun nokassa aterioiva teeri tarkkailee ympäristöään haukan silmin. Metsästäjän pitää sulautua talviseen maastoon.

Teeri on kadonnut rantakoivusta, kun laskemme rantapenkalta lammen jäälle. Jäljistä päätellen se on siirtynyt jalkapatikassa rantaviivaa pitkin kohti mehevämpiä koivikoita. Lentäminen vie rutkasti energiaa, lintu on säästänyt voimiaan.

Aivan oikein! Sadan metrin päästä, teeri pyrähtääkin lentoon rantapöheiköstä niin, että huurre oksilta ropisee.

Hiihtelemme hiljaisessa koillismaalaissa korvessa soiden reunoja ja kiikaroimme välillä horisonttiin. Etsimme mustia uroslintuja, teeriä tai metsoja, jotka lyhyen päivän aikana nousevat ruokailemaan latvuksiin.

Pakkasta ei ole liikaa, mutta silti huomaan juomapullon sisällyksen huomattavasti viilenneen reisitaskussa, kun istumme tauolle kahden suon väliselle kannakselle. Pikkuisen vilu ravistelee. ”Yritä pysytellä mahdollisimman keskellä vaatteita”, kaveri virnuilee.

Aurinko pilkistää eteläisellä sektorilla. Täällä se pinnertää horisontin ylle alle viideksi tunniksi.

Hakkuuaukean reunalla äkkäämme lintuja puissa. Alkaa varovainen hivuttautuminen lähemmäksi.

Pääsen ampumahollille, kun loppumatkasta heitän sukset jalasta ja ryömin hangen suojassa ison juurakon taakse. Lumen viileys tuntuu vaatteiden läpi, mutta kylmä ei silti tule. Pumppu jyskyttää lämmintä verta sen verran kohonneella sykkeellä kehossa, että en noteeraa pakkasta.

Haen juurakon päältä kiväärille kunnon tuen ja ryhdyn etsimään lintua kiikarin ristikolle.