Riimukivi todistaa tuhat vuotta sitten onnistunutta hirvijahtia – saman suvun vesat metsästävät yhä

Hanki upottaa ja reppu painaa. Juppe on peittänyt kiväärin piipun pään vanhalla kintaalla, ettei puista tippuva lumi tukkisi asetta. Pakkasta on parikymmentä astetta ja selkonen haudanhiljainen.

Aamulla isä oli tehnyt selväksi, että sinä päivänä saisi ampua vain yhden hirven, vaikka lupia oli kaksi. Syy oli selvä: ukko ei itse päässyt mukaan. Riistaverinen erämies halusi varmistaa, että metsästettävää jäisi myöhempiinkin jahteihin.

Ford Consul tuli tupaten täyteen, kun porukka varusteineen oli saatu aamuhämärissä kerätyksi kyytiin. Juppe ajoi ja vieressä lumipukuinen Eetu sovitteli päähänsä porokuvioista pannumyssyä. Uuden lain mukaan hirvenmetsästäjällä piti olla punainen päähine. Eihän Eetu sellaista omistanut, mutta aamukahvipöydästä hän koppasi mukaan pannumyssyn. Hyvin se päähän mahtui ja omasi kieltämättä suuren huomioarvon.

Takapenkillä sauhusi vihreä nortti niin sakeasti, ettei kuski nähnyt peruutuspeilistä siellä istuvien miesten kasvoja. Äänestähän nuo tunsi. Hannes ja Osmo-setä puivat äänekkäästi alkusyksyn karhujahtia.

Aamuaurinko veti jo punaa Kapustavaaran taakse, kun Juppe pysäytti auton auraamattoman metsätien alkuun.

Hannes toimi alkuasukasoppaana. Paikallinen isäntä, jonka pirtissä jahtikivääri roikkui perinteiseen tapaan hirvensarvissa. Hirsiseinään siihen viereen hän oli kiinnittänyt nuppineulalla saksalaisilta sota-aikana saadun rautaristin. Se myönnettiin, kun hän toi partion kotitukikohtaan läpi vihollislinjojen.

Hannes ei karttaa tarvinnut, mutta pakkohan se oli levittää auton konepellille, että jahtisuunnitelma saataisiin laadittua.

Juppe määrättiin kiertämään soita myöten passiin Kapustavaaran taakse. ”Pitkä ja hankala matka, mutta nuori mies jaksaa”, äijät höröttivät.

Kun Juppe koukkasi, muut porukasta levittäytyivät jäljille, jotka Hannes oli edellisenä päivänä löytänyt. Kolme hirveä oli noussut vaaraan.

Koska hiihto on yhtä suhinaa ja ryskettä, Juppe päättää pysähtyä kokonaan ja jäädä odottamaan suon reunaan. Hyvällä tuurilla jälkipartiota kaikkoava hirvitokka saattaisi tulla passia kohti.

Sukset jalasta, reppu takapuolen alle ja selkä kuusen runkoa vasten. Pakkanen ei haittaa hiihdon lämmittämää miestä. Höyry vain nousee hartioista. Palokärki mukiloi jäätynyttä keloa lähistöllä.

”Ernfastr”, Juppe makustelee nimeä, jonka hän oli lukenut isän antamasta kirjasta edellisenä iltana. Nimi oli löytynyt vanhasta riimukivestä Ruotsista Uppsalan läheltä. ”Tuo saattaa olla ensimmäinen Ervasti-nimen kirjoitusasu”, ukko oli selittänyt tohkeissaan.

Riimukivi oli pystytetty onnistuneen hirvijahdin jälkeen joskus viikinkiajan lopulla. Nopealla päässälaskulla Juppe arvioi, että siitä jahdista saattoi olla sellaiset kolmisenkymmentä sukupolvea. Ja edelleen suvun äijät jahtasivat hirviä.

Hirvitokka ilmestyy suon reunaan täysin äänettömästi. Emä, vasa ja ylivuotinen sonnimullikka.

Kun sonni putoaa hangelle toisella laukauksella, emä ja vasa kääntyvät takaisin, mutta eivät juokse kauas. Ne jäävät tarkkailemaan puiden takaa, kun Juppe kahlaa pistämään kaadettua mullikkaa. Emä tulee jopa lähemmäksi. Juppe karjuu ja huitoo hätistelläkseen elikon kauemmaksi. Vasan saisi helposti ammuttua, mutta kun isä oli kieltänyt…

Se oli isoveljen ensimmäinen kaato. Sen kunniaksi ei riimukiveä pystytetty, mutta pitäjän lehdessä tapahtuma ylitti uutiskynnyksen heittämällä. 1960-luvulla hirvikannat olivat pieniä ja kaadot harvinaisia.

Sinä syksynä Ernfastr-suvun jälkeläiset Kuusamon suunnalla lähtivät hirvijahtiin vielä monta kertaa, mutta toista hirveä ei koskaan saatu.

Jahti jatkuu edelleen.