Kaamoshirveä etsimässä: kun päivännäköä on vain muutama tunti, hirvijahti menee miltei käsikopeloksi

Nyt tarkkana, pojat! Hirvi näyttäisi olevan liikkeessä Vohonvaaraan päin.”

Juhan varoitus välähtää kännykän Whats­app-ryhmään juuri samalla hetkellä, kun räntäsade sakenee.

Joulukuinen päivä alkoi vesisateessa, mutta muutaman tunnin kuluttua, kun hämärä alkaa jo hiipiä, ilma on viilennyt vähän nollan alapuolelle.

Olen etsinyt itselleni passipaikan ison posiolaisen petäjän juurelta. Se suojaa vähän räntäroiskeilta, mutta ei sillä ole oikeastaan väliä. Olen jo läpimärkä.

Tähän tultiin rivakalla moottorimarssilla edellisestä passipaikasta, kun pitkään koiran edessä ravannut hirvi­mullikka päätti nousta ylemmäksi laajalta suoalueelta. Koira on hirven perässä lujilla: lunta puolisääreen ja vauhti parhaimmillaan rapiat 16 kilometriä tunnissa. Sopii mennä yrittämään, pysyisikö jalkamies perässä.

Jo ennen kuin aamu valkeni – jos sitä voi valkenemiseksi sanoa – kiersimme Hannun kanssa autolla metsäteitä hirvenjälkiä etsimässä. Eihän uria tietenkään ollut aurattu, mutta kulkupelissä oli sen verran maavaraa, että puskimme läpi kinosten.

Riekkoja pölähteli ilmaan auton valokeilassa. Porotokka oli kahlannut uuteen lumeen kiemurtelevan uran.

Vuosi sitten näimme penkalla kahden ahman jäljet, nyt siitäkin tienmutkaa peittää rikkomaton hanki.

Viimein Hannu huomaa toisella tiedusteluretkellään maisemaa haukansilmillään tarkkaillessaan yksinäisen hirven kaukana suolla. Tappisarvisonni. Koiran kuono isketään jälkeen, ja ralli alkaa.

Kun koiralla on tutkapanta ja metsästäjillä kännykät, ajoa voi seurata reaaliajassa. Paitsi, että kaikilla meistä ei ole tutkaohjelmaa puhelimissa. Ongelma ratkaistaan sillä, että Juha tiedottaa ajon kulusta Whatsappin kautta.

Kun hirvenmetsästäjä ennen istui passissa tippa nenässä, korvat hörössä ja silmät tapilla, nyt hän vilkuilee tavan takaa kännykkää saadakseen selville, miten ajo etenee.

Koirajahtiin kuuluu sekin, että passia vaihdetaan vikkelästi ja taajaan. Tuskin olet ehtinyt saada ahterisi asemoitua reppujakkaralle ja suklaapalan kielelle, kun jo tulee komento vaihtaa asemaa. Stressiä pukkaa.

Edellisenä vuonna sain käskyn siirtyä paikaltani pari sataa metriä toiseen suuntaan seurauksella, että hirvi haistoi juonen ja puhkaisi passilinjan juuri siltä kohdalta, jossa olin aikaisemmin kytännyt. Annoin asiasta jahdin johtajalle valmentavaa palautetta.

Nyt istun päivän viidennessä passipaikassa. Suklaat on jo syöty ja termari on tyhjä. Räntävesi lorahtelee pieninä noroina kauluksesta selkäpiitä pitkin kohti kalsareita. Aina tämä kotiolot voittaa!

Hirvijahti on todennäköisyyslaskentaa. Jos mullikka on ilmoituksen mukaisesti tulossa kohti Vohonvaaraa, lasken, että minulla on noin 25 prosentin mahdollisuus saada se tähtäimeeni. Meitä on neljä miestä vitjassa pitkin vaaran kylkeä.

Hämärä lisää painetta. Kohta on jo niin pimeää, ettei asetta kannata käyttää. Hämärässä osumatarkkuus lähentelee Italian ilmatorjunnan onnistumisprosenttia toisessa maailmansodassa: ohi, läheltä ohi… omia!

Jos hirveen osuisikin, saaliin löytäminen pimentyvästä metsästä on hankalaa. Hyvänkin osuman jälkeen eläin voi vielä juosta satoja metrejä ennen kuin kaatuu.

Hannu muisteli taukotulilla, kuinka hän kerran joutui hakemaan saalista tulitikulla jälkiä valaisten. Taskulamppu oli jäänyt autoon. Lopulta tikun kajossa näkyi pari veripisaraa hangella, ja sen jälkeen löytyi lopulta saaliskin oikosenaan hangesta.

Kipinät sinkoilevat, juttu lentää. Tulilla kerrataan metsästyspäivän tapahtumia. Kuva: Pekka Ervasti

Nyt alkaa olla käsillä viimeiset hetket, että kannattaa edes yrittää ampumista. Pian on jo säkkipimeää. Tuuli yltyy ja pudottelee jalkarätin kokoisia lumikokkareita petäjän oksilta harteilleni. Vilkuilen oikealle ja vasemmalle, mutta harmaa tyhjyys vallitsee joka suunnalla.

Vihdoin kajastavat auton valot metsätieltä. Koiramies ajaa passin ohitse mutta palaa kohta takaisin ja veivaa ikkunan alas: ”Etkö nähnyt hirveä, joka meni tuosta sadan metrin päästä tien yli?”

Ikävä kysymys. Olen ihan kuutamolla. Totta se on. Käyn katsomassa tietä ja todellakin, isot mustat sorkan jäljet ylittävät passilinjanoikealta puolelta. Enpä huomannut. Parisataakiloinen sonni liikkui äänettömästi kuin hiiripöllö. Tästä saan vielä kuulla illalla kämpällä.

Onneksi hirvi tekee taktisen munauksen minut sivuutettuaan ja kääntyy alarinteeseen päin. Siellä ensikertalainen Panu on hereillä ja pelastaa päivän tarkalla laukauksella.

Pimeä näyttää jo läpitunkemattomalta, kun teemme viimein komeat tervastulet kaadolle. Panu kertoo uudestaan ja uudestaan, miten homma onnistui. Minä pysyttelen ihan hiljaa.

Juttu perustuu kirjoittajan eräpäiväkirjamerkintöihin.