Konstit ovat monet, kun jahtireissu sai yllättävän käänteen ‒ tilanteen pelastivat muovipussi, teippi ja haarukka

Kartalla se näytti kapealta purolta, jonka yli mennään niin, että heilahtaa.

Nyt kun seisoo sen törmällä tihkusateisena ja koleana syysaamuna, huomaa, että vastarannalle ei ole toivoakaan päästä kuivin jaloin. Tulviva uoma virtaa mustana ja synkkänä kuin Tuonelan joki.

Katsoipa ylä- tai alavirtaan missään ei näy kurimuksen yli kurkottavaa puunrunkoa. Yhtään astinkiveä ei pilkota pyörteiden keskeltä. Tämä ei ole hidaste. Tämä on este.

Joen toisella puolella levittäytyisivät tutkimattomat jahti­maat. On aivan selvää, että siellä lymyilee runsaasti riistaa. Pakko sinne on päästä.

Mieli mustana kuin pataässä istumme kaverin kanssa rantatöyräälle miettimään probleemaratkaisua.

Kumpparin varret eivät riitä alkuunkaan. Joki on myös sen verran leveä, että hyppäämistäkään ei kannata yrittää.

Kaveri tumppaa kolmannen norttinsa koivun kylkeen ja ryhtyy kaivelemaan reppuaan sen näköisenä, että jotakin on juolahtanut mieleen.

Ongelmaratkaisu ottaa mustan jätesäkin muodon. Kun niitä löytyy hirvireissun jäljiltä kaksin kappalein, ad hoc -kahlurit on keksitty.

150 litran säkki molempiin jalkoihin ja metsästäjän amfibio-ominaisuudet saavat huomattavan buustin.

Kaveri kahlaa ensin joen yli. Vastarannalla hän riisuu säkit jaloista, asettaa ne sisäkkäin ja lisää pussiin vielä kiven painoksi. Nyt ne voi heittää takaisin joen yli ja pääsen itsekin kahlaamaan yli synkän virran.

Ad hoc -kahlurit. Jätesäkeillä yli synkän virran. 

Vaikka erämiehen varustukseen kuuluu varustetta kompassista kermapullon varakorkkiin, selkosessa tulee aina eteen tilanteita, jotka vaativat luovaa ongelmanratkaisua. Kaikkeen ei voi etukäteen varautua.

Akuutti tenkkapoo voi sukeutua siitäkin, kun sorsa pudota mätkähtää niin kauas rannasta, ettei siihen yllä pitkälläkään seipäällä. Raato kelluu maha pystyssä lumpeiden keskellä, eikä liiku mihinkään suuntaan, vaikka yrittäisi kivillä ja kalikoilla saada aikaan tsunamin.

Uiminen ei innosta. Allikon vesi on jäätävän kylmää, ja sitä on vain parikymmentä senttiä hyllyvän mutapohjan päällä. Saalista ei minkille jätetä! Jotakin pitää taas keksiä. Funtsi!

Repusta löytyy rulla kalastajalankaa, mutta miten sen saisi lentämään kohteeseen asti ja ennen kaikkea, miten sen saisi tarttumaan saaliiseen?

Pakin sisältä löytyy Suomen armeijan salainen ase: lusikkahaarukkamysteeri. Sen kun sitaisee riimun päähän sopivaan kulmaan aseteltuna, lanka paitsi lentää rivakasti ja muutaman turhan yrityksen jälkeen lusikkahaarukka myös tarttuu sorsan siipeen. Tehtävä suoritettu!

Rulla roudarinteippiä on ratkaisu moneen pulmaan. Se on syytä pitää mukana repussa. Kun kaverin ultrakevyiden ja superkalliiden gore tex -maastokenkien pohja irtoaa kivikossa, jeesusteippi pelastaa. Visuaalinen vaikutelma on koominen, mutta kyllä sen kestää, kun ei tarvitse avojaloin kämpälle talsia.

Talvikelillä maastosuksen side on pariin kertaan korjattu samalla ihmeteipillä. Toisella kerralla piti tosin mäystintä vielä vahvistaa repun nyöristä leikatulla narun pätkällä. Konstit on monet.

Kuten esimerkit osoittavat improvisaatio ei aina ihan tyhjin käsin onnistu. Jotain apua pitää repun sopukoista löytyä. Tai roikkua vyöllä.

Kun tuuli paiskaa kämpän oven takalukkoon ja pirtin sekä auton avaimet, kännykkä ja haulikko ovat sisällä, käsi hakeutuu kuin luonnostaan puukon kahvaan.

Onneksi ovessa on ikkuna, jonka listat voi nikertää irti puukon terällä. Varttitunnin aherrus ja lasi saadaan irti. Käsi kurkottaa oven lukon auki sisäpuolelta, ja nolo episodi saadaan onnelliseen päätökseen. Tästä ei puhuta kotona – eikä mainita mitään kämpän vuokraajalle.

Puukko on lähimpänä myös silloin kuin neljän kilon hauki teutaroi joessa seisovan kalastajan jaloissa ja haavi on unohtunut autoon. Terän iskeminen kalan niskaan on raaka toimenpide, mutta kyllä karaistunut kalastaja siitä toipuu ilman terapeuttia.

Jahtimailla kiertää sitkeä tarina lapinukosta, joka kaatoi hirven tulipalopakkasella, eikä miehellä ollut mitään mahdollisuutta palata takaisin kotilieden lämpöön ennen pimeää. Nokkela hirvimies suolisti kaadon ja ryömi vatsa­ontelon puolelle lämmittelemään kuin avantouimarin veitikka. Pakkanen tietysti jäädytti ruhon yön aikana, mutta sitkeä sissi kaivautui aamulla ulos tönköksi kovettuneesta kolostaan – puukon avulla tietenkin.

Onpahan taas jotakin kerrottavaa kotona.

Juttu perustuu kirjoittajan eräpäiväkirjamerkintöihin.