
Ohhoh. Oli siinä ihmettelemistä! Hevonen ei mahtunutkaan tallin ovesta sisään, kun Antti Järvinen loppuvuodesta 1946 toi ostamansa Virkku-ruunan Jyväskylän markkinoilta kotiin Korpilahdelle.
”Ei auttanut kuin käydä toimeen ja laajentaa tallin ovea. Mutta se oli pikkumurhe sen rinnalla, että taloon oli saatu hevonen, josta löytyi paitsi älyä, myös roimasti voimaa”, Jaakko Luoma ja Antin poika Raimo Järvinen kertovat kirjassa Hevosia hyviä, rahoja kuin jyviä.
Siihen saakka Virkku oli kuljettanut tavaraa kauppoihin. Kaupungissa Antin vaimokin oli ihastellut komeaa ja kookasta hevosta. Nyt Virkku sitten kuului heille, ja Sivulan pikkutilalla sitä odotti uusi työ.
Aamupimeässä ja talvi toisensa jälkeen Virkku ja Antti lähtivät kotimökiltä tukinajoon valtion hakkuutyömaille. Sieltä tuli perheen leipä, hevosella ja tukkireellä, Raimo Järvinen muistelee kirjassa.
”Ja meidän Virkku oli kuin kultakimpale. Oli koko perheen yhteinen huolenaihe, että se varmasti oli iskussa, kun ajot alkoivat.”
Puutavaraa kiskoi Suomen metsissä 1940-luvun lopulla Virkun lisäksi yli sata tuhatta hevosta.
”Hevonen oli tärkein kapistus jätkän elämän yhtenä osana, vaikka oikea mottijätkä ei sitä omistanutkaan kuin ani harvoin. Mutta kuitenkin koko homma riippui täysin hevosesta”, Pekka Ollikainen muistelee kirjassa Jätkät sen kun porskuttaa.
Savotan johto ei useinkaan tiennyt työmiestensä tarkkaa määrää, mutta hevosten luku oli kyllä muistissa, huomasi kansatieteilijä Sakari Pälsi Lapissa 1920-luvulla. Hän pohti ilmiölle selitystä: ” [– –] hevonen metsissä edustaa miestä monta vertaa kalliimpaa voimayksikköä.”
Ajohevosen omisti yleensä pienviljelijä tai isomman talon isäntä. Metsässä hevonen tienasi heinänsä ja appeensa talvellakin sen sijaan, että se olisi seissyt tyhjänpanttina tallissa. Samalla se tienasi leipää ihmiselle ja varmisti raaka-ainetta metsäteollisuudelle.
Osmo Vaara kuvailee historiakirjasessaan hevosta ”ihmeveturiksi”. Se kuljetti raskaat kuormat maastossa kuin maastossa ja säässä kuin säässä, niin jäädytetyillä varsiteillä kuin lumisissa louhikoissa.
Hevosmiehiltä Vaara kuuli, että hevonen osaa tunnustella jaloillaan kivenkolot. Ja että se osaa ajatella. Kuten Pilkku, joka oli ”kuin ihmisen aatos”, Eero Salonen muisteli Jaakko Luomalle.
”Se osas nykästä pinolla pikkuisen käskystä eteenpäin, ja jos mä jäin jälkeen, se jäi oottamaan. Piti miehestäkin huolta.”
Hankea oli kertynyt reilusti toista metriä ja joka päivä pyrytti, kun Eino Sivonen maaliskuussa 1943 kuljetti Siro-ruunallaan tukkeja Ilomantsissa.
Ajomatkaa oli neljä ja puoli kilometriä. Päivittäin kaksikko selvitti neljä kuormaa, kukin kooltaan keskimäärin 124 juoksukuutiometriä. Urakan lukemat tiedetään tarkasti, koska työ oli osa valtakunnallista ajomestaruuskisaa, jonka parivaljakko voitti.
Jatkosodanaikaisen Päämajan järjestämä kilpailu kesti 15 päivää, joiden aikana Siro kuljetti tukkipuuta 6 450 juoksukuutiometriä eli lähes 300 nykyistä kiintokuutiometriä, Lauri Rainio kertoo teoksessa Metsätyön murrosvuodet.
”Tällaisia kuormia ajelin savotoissa normaalistikin”, Sivonen sanoi kisan jälkeen ja kehui hyvin aurattuja ja jäädytettyjä teitä. ”Lumisessa metsässä Siro joutui vetämään kuormaa keskimäärin vain 300 metriä.”
”Töitä tehtiin aamu seitsemästä kellon ympäri. Kun sitten illalla palattiin kämpälle, niin usein Siro pisti aivan itse juoksuksi. Reen päällä istuessani ajattelin, jotta ei kyllä minulle enää juoksu maittaisi.”
Punarautias Bella oli vahva, nopea ja lauhkealuontoinen. Mutta löytyi tammalta tahtoakin, ja meni tovi ennen kuin se 1950-luvulla hyväksyi uuden isäntänsä.
”Sen jälkeen pari oli kuitenkin erottamaton Bellan loppuhetkiin asti”, Katri Kallio muistelee pappaansa ja tämän hevosta kirjassa Suomenhevosen maa.
Keväät, kesät ja syksyt Bella ahkeroi maatilan pelloilla, ja talvet se veti tukkilasteja. Lisäksi se kuljetti perhettä kirkonkylälle.
”Aamuisin Bella hörisi pappalleni, joka nousi talli- ja navettatöihin kukonlaulun aikaan. Hörinä kuului talon portaille asti.”
Kun Bella sairasti, isäntä valvoi sen vierellä läpi yön. Talvella hän kävi ensin itse kävellen tai suksilla tutkailemassa palstan ja sen polut hevoselle sopiviksi.
Kallio kirjoittaa miettineensä, mistä mies ja hevonen saivat voimia valtavaan työsarkaansa. Hänessä se herättää ihmetystä ja kunnioitusta.
”Sen lisäksi tunnen, että hevonen toi urakassa miehelle tarvittavaa lämpöä, lohtua ja voimaa. Bella oli pappani paras työkaveri.”
”Hevosella ja hevosella on eroa”, Reino Honkanen totesi haastattelussa Jaakko Luomalle. Honkanen laski käyneensä metsätöissä 44 hevosella. ”Jos on isot silmät ja rauhallinen katse, se on hyvä metässä.”
Omat oikkunsa saattoi silti olla parhaallakin puurtajalla. Esimerkiksi ajomestari Siro äkäili vieraille ja saattoi joskus menettää työhalunsa moneksi päiväksi.
Kuskiltakin tarvittiin järkeä. Työmaan ensimmäisinä päivinä Antti Järvinen ei koskaan lastannut Virkulle täyttä kuormaa vaan antoi hevosen totutella puolityhjällä reellä.
”Tienviereen ei tullu juuri mitään, kun toiset oli jo ajanu isot kasat. Pomokin saatto jo ihmetellä, kun Antilla ei tule mitään tien varteen”, Raimo Järvinen kertaa kirjassa, mutta hänen isänsä tiesi mitä teki.
Virkkua totutellessaan Antti ajeli samalla palstansa läpi ja jätti ajourat kovettumaan. Sen jälkeen niitä pitkin kulkivat sujuvasti sekä hevonen että kaatomiehet. Urien päälle oli myös helppo kaataa puut. Jos sen sijaan alkoi ajaa täyttä kuormaa heti palstansa alkupäästä, sai tarpoa hangessa pitkään.
”Kun kevät tuli, niin Antin tilipussi olikin se paksuin.”
”Älä hyvä ihminen minua lyö, vaikka en aina voisikaan tehdä niinkuin sinä tahdot”, Suomen eläinsuojeluyhdistys antoi hevoselle sanat suuhun 1910-luvulla valistusmateriaalissa.
Useimmat ajomiehet kuitenkin pitivät hevosiaan hyvin. He saattoivat myös mennä väliin, jos näkivät huonoa kohtelua, Tapio Vilkuna kertoo muisteluksissaan.
”Sellaistakin sattui, sillä kovassa työssä alunperin huonohermoisten miesten hermot saattoivat kiristyä äärimmilleen. Oli semmoisiakin, jotka olivat ostaneet hevosen rikastuakseen ja hevosella oli vain välineen arvo.”
Hevosen hyvään kohteluun kannustivat sekä kiintymys että eläimen työpanoksen merkitys. Hevosen työkyvyttömyys olisi merkinnyt ihmisille helposti nälkää ja puutetta.
Myös aikakauden arvomaailma ohjasi pitämään eläimestä huolta. Niin sanottu hevosmiessääntö edellytti, että ensin huolletaan aina hevonen, sitten vasta kuski. Hyvin hoidettu hevonen myös osoitti, että mies osaa huolehtia talostaan ja perheestään, antropologi Riitta-Marja Leinonen toteaa väitöskirjassaan.
Parhaimmillaan ajomies ja hevonen olivat kuin yhtä, tulkitsee Unto Palokas kirjassa Jätkän elämää. Myöhemmin kenties kävi kuten Jaakko Luoma arvelee:
”Osa tästä miehen ja hevosen välisestä siteestä siirtyi miehen ja auton suhteeseen.”
Timo Holtari, Pekka Laaksonen ja Urpo Vento (toim.): Jätkät sen kun porskuttaa (Weilin+Göös 1970)
Katri Kallio: Case: Bella – pappani paras työkaveri. Teoksessa Suomenhevosen maa (Suomen Hevosurheilulehti 2022)
Erkki Laitinen: Metsätyöntekijät. Teoksessa Ihminen ja metsä 2 (Metsäkustannus 2012)
Riitta-Marja Leinonen: Palvelijasta terapeutiksi (Oulun yliopisto 2013)
Jaakko Luoma: Hevosia työnsä äärellä – Keski-Suomi oli tukkihevosten maakunta. Teoksessa Hevosia hyviä, rahoja kuin jyviä (Suomen Hevosjalostusliitto ry 2012)
Unto Palokas: Jätkän elämää (Pohjois-Karjalan metsätyömieskodin kannatusyhdistys ry 1995)
Sakari Pälsi: Tukkimetsistä ja uittopuroilta (Otava 1923)
Lauri Rainio: Metsätyökilpailut. Teoksessa Metsätyön murrosvuodet (Metsämuistelo-projekti 1992)
Sari Savikko (toim.): Suomenhevonen, arjen sankari (Amanita 2014)
Erkki Snellman (toim.): Muut sortaa, saha yksin puoltaa (Rovalan kannatusyhdistys 1991)
Osmo Vaara: Tukkilaiskauden savotat Korpilahden Vespuolella (Omakustanne 1997)
Tapio Vilkuna: Savitalon pojat savotalla (Metsälehti kustannus 1998)
Artikkeli on julkaistu Aarteessa 2/2025.
Miltä metsäsi näyttää euroissa? Katso puun hinta alueittain ja hintojen kehitys koko Suomessa.
