Metsien työllistävä vaikutus unohtuu järjestään kaavoittajilta

Neuvostoliitosta sanottiin, että esimerkiksi ympäristölainsäädäntö oli siellä tiukkaa mutta asiaa helpotti, että sitä ei tarvinnut aina noudattaa. Olen joskus miettinyt, onko ajattelutapa meillä niin toisenlainen, että vitsillä kannattaisi ylpeillä.

Suomessa kaavoittaminen on tiukasti säädeltyä. Kaavoittajan tulisi arvioida valmisteltavan kaavan ympäristövaikutukset, millä tarkoitetaan paitsi ekologisia vaikutuksia, myös esimerkiksi vaikutuksia elinkeinoelämään ja virkistysmahdollisuuksiin.

Tapio selvitti taannoin Suomen Metsäsäätiön rahoituksella, miten kaavoitus vaikuttaa metsäelinkeinoon ja miten kaavoittajat näitä vaikutuksia arvioivat. Tulos oli, että vaikutuksia metsäalaan ei arvioida juuri koskaan kunnollisesti. Kaavoittaja ei aina edes ymmärrä, että metsäala on muutakin kuin metsätaloutta, jos sitäkään.

Jos kaavoitus rajoittaa hakkuita, se vaikuttaa paitsi metsänomistajaan, myös metsätalouteen ja -teollisuuteen. Luulisi olevan selvää, että kaavan vaikutukset vaikka nyt työllisyyteen pitäisi selvittää.

Elinkeinoista useinkin huolta kantavat kuntapäättäjät eivät tästä välitä. Saako esimerkiksi virkistysmahdollisuuksien lisäämisellä enemmän ääniä kuin muutaman työpaikan säilyttämisellä?

Kun asiasta puhuttiin Tapion selvityksen tiedotusseminaarissa, salissa kuului äänekäs, Lahden kaupungista tulleen kaavoitushenkilön puuskahdus: ”Eihän tuolla tavalla saa yhtään kaavaa kannattavaksi!”

Puuskahtaja oli ehkä oikeassa. Toisaalta, eihän laki edellytä kuin arviointia.

Arviointi ei estä kaavoittamista. Tarkoitus on, että päättäjät tietävät, mitkä ovat kaavan vaikutukset.

Jos virkistyskaava johtaa paikallisen sahan kaatumiseen, niin onpahan sentään työttömillä enemmän virkistysmetsää. Mikään ei estä kaavan hyväksymistä, jos päättäjät haluavat tätä.

Nyrkkisääntönä voi sanoa, että kaadettu puu tuottaa metsän ulkopuolella kansantuotetta kymmenkertaisesti metsään nähden. Tätä ei haluta ottaa huomioon, kun metsiä poistetaan talouskäytöstä.

Ei esimerkiksi ekologisissa kompensaatioissa ja hiilikompensaatioissa. Näin ne saadaan näyttämään taloudellisesti järkeviltä.

Ilmastopaneeli on arvioinut, mitä maksaa, jos metsiin luodaan hiilivarastoja hakkuita vähentämällä. Vähänhän se maksaa, kun teollisuuden luomaa kansantuotetta ei oteta huomioon.

Onko siis ihme, jos yhteiskunnan veronmaksukyky ei riitä siihen, mitä poliitikot valtiolta haluavat?

Ehkä työnteon kautta tulevan lisäarvon ja veropohjan arvostus pitäisi tosissaan laskea osaksi kestävää kehitystä. Eikä vain juhlapuheissa.