Upea hiihtovaellusreitti Pallastuntureilta Hettaan vaatii kuntoa ja kokemusta ‒ katso videolta, kuinka vaellus sujuu vaativissa olosuhteissa

Jyhkeä tunturijono Pallastuntureilta pohjoiseen päin Ounastuntureille on Suomen suosituinta tunturiseutua. Täällä on maamme vanhin vaellusreitti, Hetta–Pallas, jonka voi patikoida kumpaan suuntaan tahansa. Kesäisin ja ruska-aikaan reitille suuntaavat kymmenet tuhannet retkeilijät, joista useimmat päättävät aloittaa vaelluksensa Hetan kylästä.

Keskitalvella sama, tunturinhuipulta toiselle johtava reitti on huomattavasti vaativampi, ja silloin vaeltajia on paljon vähemmän kuin kesällä.

Keskitalven hiihtovaellus eroaa kesävaelluksesta suuresti. Lapissa päivät ovat lyhyet ja olosuhteet vuodenkierron ankarimmat. Aloittelevan talvivaeltajan on syytä lähteä matkaan kokeneen seurassa.

Olin sopinut hiihtovaelluksesta jo edellistalvena ystäväni Elina Kähkölän kanssa. Lähtöpaikkana tammikuussa 2023 meillä oli Pallastunturin luonto­keskus.

Luontokeskus, joka purettiin viime kesänä uudisrakennuksen tieltä, sijaitsee 440 metriä merenpinnan yläpuolella perinteikkään hotelli Pallaksen vieressä.

Tammikuun keskipäivän aurinko loi horisontista kelmeitä säteitään, kun pakkasimme ahkiot ja nousimme suksille.

Olimme matkalla Nammalakurun varaus­tuvalle reilun kymmenen kilometrin päähän.

Pian lähdön jälkeen rinne muuttui jyrkemmäksi. Luontokeskuksen tasalla maasto on avointa, ja tuuli ja pakkanen olivat kovettaneet hangen pinnan. Pystyimme hakemaan sopivinta reittiä noustessamme ylös Vatikurun jyrkkää laitaa.

Kipusimme ylöspäin neljän kilometrin matkan, jossa korkeuseroa lähtöpaikalta kertyi 350 metriä. Yli kahden tunnin hiihtämisen ja kahden lyhyen tauon jälkeen olimme Taivaskeron satulassa. Alueen korkein tunturi Taivaskero (809 m) tunnetaan siitä, että siellä sytytettiin vuonna 1952 Helsingin olympialaisten olympiatuli.

Pallaksen alueen tunturit ovat pyöreähuippuisia keroja, ja niitä on yhteensä kolmetoista. Täällä on yksi Suomen kauneimmista tunturimaisemista, joka avautuu Taivaskeron pohjoisrinteeltä luoteen suuntaan. Orotuskero, Rihmakurunvaarat ja Lehmäkero muodostavat kauniin maiseman taustanaan Pallaksen pohjoiset kerot.

Olimme seurailleet kesäretkeilyreittiä, jonka reittitolpat olivat tammikuussa paksun kuuran muovaamia tykkymöykkyjä. Reittitolppien jono kiemurteli maiseman halki kohti pohjoista.

Kesävaellus­reitin merkkitolpat olivat vuorautuneet paksuun tykkykuuraan. Kuva: Arto Komulainen

Aurinko oli painunut jo hyvän aikaa sitten horisontin taakse, ja maisemaa väritti hiljalleen hiipuva valo.

Ankarin kiipeäminen oli takana, ja saimme lasketella alas Rihmakurun kodalle. Rinteen loppuosa ennen kurua on liian jyrkkää laskettavaksi suoraan etenkään ahkion kanssa. Hiihtovaeltajalle liika vauhti alamäessä voi olla vaarallista.

Kodalla pidimme tauon kamiinan loisteessa. Tulesta huolimatta tauon aikana tuli hieman kylmä, niin kuin usein talvivaelluksilla.

Suksille noustuamme alkoi lyhyt, mutta sitäkin tiukempi ylämäki. Rihmakurun pienten poikkikurujen ja kumpareiden halkoma pohjoisrinne on paikoin hankalaa nousta, ja puiden keskellä lumi oli pehmeää.

Jouduimme välillä nousemaan haarakäyntiä tai jopa sivuttain suksilla tamppaamalla. Ahkion kanssa siinä touhussa tulee nopeasti lämmin, joten etenimme hitaasti.

Saimme lasketella loppu­matkan Rihma­kuruun. Vauhtia hillittiin laskemalla rinnettä vinosti alaspäin. Ahkion kanssa nopeus nousee helposti vaarallisen korkeaksi. Kuva: Arto Komulainen

Ilta oli jo pitkällä, mutta vieläkään ei ollut täysin pimeää. Läntisellä taivaalla loistivat kirkkaat helmiäispilvet. Iltaruskon punerrus antoi maisemaan oman voimakkaan värinsä.

Jatkoimme etenemistä Jäkälätunturin länsireunaa, kunnes viimein laskimme otsalamppujen valossa Nammalakurun autio- ja varaustuvalle.

Olimme varanneet etukäteen maksulliset petipaikat, joten majoituimme varaustuvan puolelle. Autiotupa on ilmaiseksi avoinna kaikille omin voimin kulkeville.

Saimme nopeasti kamiinan kuumaksi ja kämpän lämpenemään. Sytytimme kynttilät, ja yhdessä kamiinan lasiluukun läpi loimottavan tulen kanssa tunnelmavalaistus oli valmis.

Varustehuollon jälkeen seurasi vaelluspäivän paras hetki eli ruokailu. Saimme olla varaustuvassa omissa oloissamme, sillä muut vaeltajat majoittuivat autiotupaan.

Elinalle riitti näin ensi alkuun kahden yön mittainen talvivaellus. Saattelin hänet kansallispuiston laidalle ja jatkoin matkaa pohjoiseen. Pakkasista huolimatta sää­ennusteet lupailivat hyvää hiihtovaelluskeliä.

Rihmakurussa pidetyn tauon jälkeen matkaamme valaisi komea iltarusko. Kuva: Arto Komulainen

Pallaksen kerojen ja Ounastunturien rajalta Hannukurusta jatkoin pohjoiseen kaverinani Atro Saukko. Hänen kanssaan olin vaeltanut aiempina talvina useita kertoja.

Ounastunturit kohoavat Pallaksen kerojen tapaan jyrkkäpiirteisinä muutoin varsin tasaisella seudulla. Olimme Hannukurun autiotuvalla iltapäivän valoisaan aikaan. Hyvin nukutun yön jälkeen nousimme suksille ja lähdimme taivaltamaan vanhaa hiihto- ja kelkkauraa pohjoiseen kohti Rouvikurua.

Yön jäljiltä pilvet olivat väistymässä ja pakkanen tunturissa kiristymässä. Hiihto­keli oli mitä mainioin. Aurinko värjäsi tunturien huippuja, ja maisema näyttäytyi taas hienoissa väreissä. Samalla alkoi tuntua tuulenvirettä lännestä. Kohta navakka viima puhalsi kirpeästi poskipäihin.

Nopeasti pääsimme kurun suojaan. Rouvi­kurun pohjoispäässä tuuli puhalsi takaa vasemmalta. Takin huppu suojasi kasvot purevalta viimalta, ja saatoimme jatkaa matkaa ilman isompaa suojautumista.

Autiotupa on talvivaeltajalle luksusta telttamajoitukseen verrattuna. Nurkissa vinkuva tuuli ei tupaa juuri jäähdytä. Metsähallituksen tuvat ovat hyvin rakennettuja, tunnelmallisia hirsirakennuksia.

Tappurin autiotuvassa on varustuksena kamiina ja kahden levyn kaasuhella samoin kuin monissa muissakin autiotuvissa. Pihalla on halkovaja ja huussi.

Hannukurussa kaverikseni liittyi Atro Saukko. Lähdimme aamuvarhaisella pohjoiseen kohti Tappurin autiotupaa. Kuva: Arto Komulainen

Olimme lounastauon jälkeen ruokalevolla, kun kuistilta alkoi kuulua kolinaa. Lisää retkei­lijöitä oli tulossa tupaan.

Kolmen naisen ryhmä saapui Ketomellasta hiihtäen ja ahkioita vetäen. Reitti oli kuulemma ollut raskas. Pitkän matkaa oli ollut nousua, ja lumi oli upottanut metsäisissä rinteissä tunturisuksilla liikkuneita taivaltajia. Hiihtäjät olivat jäämässä Tappuriin yöksi, ja kuulimme osan heidän porukastaan menneen edeltä pohjoiseen seuraavalle autiotuvalle Sios­kuruun.

Me Atron kanssa päätimme saunan houkuttelemina palailla Hannukuruun.

Heti Tappurin kämpän pihalla huomasimme tuulen voimistuneen entisestään. Nyt se puhalsi ilkeästi vasten kasvoja. Aukealla se muuttui navakaksi viimaksi irrottaen karkeaa lunta piiskaamaan kasvoja. Paleltumien ehkäisemiseksi kasvot oli suojattava huolellisesti.

Tuttu Rouvikuru pelasti meidät taas pahimmalta tuiskulta. Kurun toiseen päähän päästyämme tuulesta ei ollut tietoakaan. Taisimme olla Orotuskeron suojissa.

Kun lähestyimme uudestaan Hannu­kurua, aurinko oli jo painunut mailleen. Kuva: Arto Komulainen

Hiihtopäivän päätteeksi oli mukavaa päästä Hannukurun saunan löylyihin. Lauteilla Atro listasi suositun vaellusreitin hyviä puolia hiihtovaellukselle:

”Helposti saavutettavat, hienot ja jylhät tunturimaisemat. Tupia on alueella useita, ja tämä Hannukurun sauna on vaeltajalle tosi mieluinen.”

Plussaa ovat myös alueen valmiit vaellusreitit sekä se, että valokuvaajalle riittää paljon hyviä kuvauskohteita.

Itse kävin vielä huhti­kuussa Hetta–Pallas-­reitin pohjoisosassa Pyhäkeron suunnalla hiihtelemässä. Huhtikuun alun lämmin sää oli sulattanut tunturien yläosiin suuria pälviä. Hiihtäjän oli pysyteltävä notkoissa ja kuruissa, joissa lunta oli paljon. Valoa riitti kevätpäivinä pitkään, ja huhtikuun teräshanget kantoivat suksien alla myös metsäisillä ja tunturikoivujen peittämillä rinteillä.

Artikkeli on julkaistu Aarteessa 2/2024.