Kovaonniset kulleroni ja niityn kiireiset kurjenpolvet, hidastakaa!

Lapissa kaikki kukkii nopeasti, ja niin myös muualla Suomessa tänä kesänä. Kevät tulee pohjoiseen aina rytinällä, mutta nyt tuntui kuin talvesta olisi siirrytty suoraan keskikesään.

Lämmin ja kuiva sää on kiihdyttänyt kasvien kukkimista niin, että tekisi mieli painaa pause-nappulaa.

Tuomen kukkiminen käynnistää kesätunnelmointini yleensä touko–kesäkuun vaihteessa, mutta nyt tuomen tuoksua ehti hädin tuskin nuuhkaista, kun pihlajatkin jo puskivat kukkiaan.

Etelästä saamani tiedon mukaan siellä kukkivat jo juhannusruusut. Oma juhannuksen symbolini metsäkurjenpolvi levittäytyy jo violettina merenä lähiniityllä.

Haluaisin huutaa niille: Ei vielä, hidastakaa!

Silmäteräni omassa pihassani on kullero, joka kuuluu myös kesän ensimmäisiin kukkijoihin.

Valitettavasti kaikki asuinkumppanini eivät ymmärrä Lapin maakuntakukan päälle.

Koirani rakasti pentuna nyppäistä keltaisen palleron hampaidensa väliin. Nyt kukat eivät enää karvaista esikoista kiinnosta, mutta nelivuotiaat kaksoseni sen sijaan ovat vimmaisessa kukkienkeräysiässä.

Yhtenä iltana tenavat tulivat silmät kirkkaina kertomaan, että he ovat keränneet kaikki kullerot.

Kun saavuin rikospaikalle, melkein itkin hävitystä. Jok’ikisestä varresta oli napsittu keltainen kukinto. Yhden katkenneen varren pelastin maljakkoon.

Luontokasvatuksessa on vielä työmaata, huokaisin. Onneksi eivät sentään juurineen kitkeneet.

Lakkiaispäivän kierros Kärsämäen hautausmaalla palautti uskoni siihen, että orastava arvostus kasveja kohtaan on lapsiini juurrutettu.

”Mikä tuo on? Entä tuo”, he kyselivät haudoille istutetuista kesäkukista.

Orvokki, neilikka, ruusu, petunia, begonia... Luettelin, minkä tiesin ja kiittelin kolmevuotista kesätyöhistoriaani kukkakaupassa.

”Tuolla on kullero”, lapsi hihkaisi, kun näki tutut keltaiset pallerot eräällä haudalla.

Sydämessäni läikähti.

Äidin murheellinen ilme oman pihan kulleroiden menetyksestä poiki ainakin sen, että lajin nimi ja ulkonäkö ovat piirtyneet tyttärien mieleen.

Voikukkaa he saattavat vielä kutsua auringonkukaksi, mutta kulleron tunnistavat!

Rakastan lämpöä ja auringonpaistetta, mutta nyt yllätän itsenikin toivomalla jo sateita ja viileyttä.

Kasvit huutavat vettä. Sade palauttaisi alkukesän tuoreuden.

Omasta lapsuudestani muistan, miten ihanaa oli kesäloman ensimmäisinä päivinä lukea kirjoja, katsella vehreää maisemaa ja kuunnella sateen ropinaa – nostalginen kesämuisto kaikkien uintiretkien ja voikukkien siementen puhaltelun lisäksi.