Keskeytyykö viljely ja metsänhoito, jos tontilta löytyy muinaisjäännös? Asiantuntija kertoo, mitä tehdä ja kuka maksaa viulut

Arkeologisista kaivauksista tulee todennäköisesti ensimmäisenä mieleen pyramidi tai muinainen inkakaupunki. Kuitenkin arkeologiset kaivaukset saattavat Suomessakin koskettaa ihan tavallista rakennuspuuhiin ryhtyjää.

Tässä vaiheessa useilla maanomistajilla saattaa nousta niskakarvoja pystyyn, vaikka siihen ei ole syytä, rauhoittelee Museoviraston yli-intendentti Marianna Niukkanen.

”Arkeologiaan liittyy paljon myyttejä, sillä ala tunnetaan huonosti.”

Vääristä luuloista on haittaa erityisesti silloin, jos omilta mailta tehdystä esinelöydöstä ei uskalleta kertoa hankaluuksien pelossa. Kuitenkin muinaismuistolain mukaan kaikista vähintään satavuotiaista löydetyistä esineistä ja niiden palasista pitäisi ilmoittaa viivytyksettä Museovirastolle.

Ilmoitus tehdään Ilppari-ilmoituspalvelun kautta. Se on ollut käytössä vuodesta 2019 alkaen.

Museovirasto voi lunastaa löydön, jolloin löytäjä saa hakea korvausta tai lahjoittaa löydön. Lunastusten käsittelyaika on kuitenkin päässyt venähtämään kolmeen vuoteen, sillä löytöjä tehdään nykyään paljon erilaisten kuluttajakäyttöön tarkoitettujen metallinpaljastimien avulla.

Metallinetsintä viljelyssä olevalla pellolla vaatii aina maanomistajan luvan. Metallinetsijöiden etikettiin kuuluu liikkua pelloilla vain luvan saatuaan ja vain kasvukauden ulkopuolella.

Jos omalta pellolta sattuisi löytymään jotain niin mielenkiintoista, että Museovirastonkin kiinnostus herää, myös koekaivaukset suoritetaan kasvukauden ulkopuolella.

Niukkanen on työssään usein törmännyt esimerkiksi sellaiseen myyttiin, että pelto menisi viljelykieltoon, jos sieltä löytyisi vähintään vuosisadan ikäisiä esineitä.

”Vallitseva maankäyttö saa kyllä jatkua. Monella viljelysmaalla on tälläkin hetkellä tunnettuja muinaisjäännöksiä, vaikkei maanomistaja sitä välttämättä tiedäkään”, Niukkanen kertoo.

Arkeologi Sara Långsjö pitää kädessään kaivannosta löytämäänsä kvartsin palaa Kannuksessa. Kuva: Esko Keski-Vähälä

Oman alueen muinaisjäännöksiä voi tutkia esimerkiksi Museoviraston kulttuuriympäristön palveluikkunan (Kyppi) kartasta. Erityisesti Lounais-Suomessa erilaisia muinaisjäännöksiä on tiheässä, mutta karttamerkintöjä riittää valtakunnan joka kolkkaan.

Kuten muussakin tieteellisessä tutkimuksessa, myös arkeologiassa uusi tieto rakentuu vanhan päälle ja välillä tiedon karttumisen aikajänne voi olla hyvinkin pitkä.

Jos tänä vuonna halutaan rakentaa vaikka konehalli tietylle maapläntille, saattaa hyvinkin olla, että samalta paikalta viljelijä on löytänyt maasta esineitä jo 1950-luvulla. Vuosikymmenten aikana tiedonkulku sukupolvelta toiselle on katkennut, mutta Museoviraston rekisteristä tieto esineistä löytyy edelleen.

Niukkanen kuvailee, että arkeologisia kohteita myös inventoidaan, eli selvitetään ja etsitään aktiivisesti, muun muassa kaavoitus- ja muiden maankäyttöhankkeiden yhteydessä.

Suomessa arkeologisia kaivauksia tekevät Museoviraston lisäksi yksityiset arkeologia-alan yritykset. Museovirasto tekee Niukkasen mukaan vuodessa 30–40 koekaivausta.

Kaivaukset liittyvät pieniin yksityisiin rakennushankkeisiin, kuten omakotitalon tai kesämökin rakentamiseen tai maalämpöön siirtymiseen, jos rakentamisen tapahtuisi tunnetun muinaisjäännöksen tuntumassa. Pieni osa koekaivauksista liittyy metallilöytöpaikkoihin.

Näitä koekaivauksia tekevät Museoviraston arkeologit virkatyönä eikä niistä koidu kustannuksia yksityishenkilölle, Niukkanen kertoo.

Hänen mukaansa arkeologiset kaivaukset kestävät tavallisesti viikon, mutta vaihteluväli on yhdestä päivästä muutamaan kuukauteen.

Eri asia puolestaan ovat yleiset tai suurehkot yksityiset rakennushankkeet, sillä niihin liittyvien arkeologisten tutkimusten kustannuksista vastaa rakennuttaja.

Kannuksen Hirvikankaan-koekaivauksista löytynyt hylkeenluu.  Kuva: Esko Keski-Vähälä

Yleisillä rakennushankkeilla tarkoitetaan esimerkiksi yleisten teiden ja rautateiden rakentamista, ja suurehkoilla yksityisillä hankkeilla puolestaan esimerkiksi rivitalon tai teollisuuslaitoksen rakentamista. Näissä tilanteissa rakennuttaja voi kilpailuttaa arkeologiset kaivaukset eri toimijoiden välillä.

Museovirastolla on myös kaupallinen tiimi, joka osallistuu näihin yleisten ja suurehkojen rakennushankkeiden arkeologisten tutkimusten kilpailutuksiin. Kaikkia Suomessa tehtäviä arkeologisia kenttätöitä koskevat Museoviraston laatuohjeet riippumatta siitä, onko kaivausten toteuttaja Museovirasto vai yksityinen yritys.

Laatuohjeet on tarkoitettu arkeologisia kenttätöitä arvioiville, tilaaville ja toteuttaville toimijoille.

Lapiohommia järeämmät työt Museovirasto hankkii kyseisellä seudulla vaikuttavalta koneurakoitsijalta, Niukkanen kertoo. Koska koekaivaukset kestävät yleensä muutaman viikon, ryhmä majoittuu kaivettavan alueen lähistöllä esimerkiksi vuokramökissä.

Tänä kesänä Museoviraston koekaivausryhmä liikkuu esimerkiksi Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalla, kertoo Museoviraston tutkija Petro Pesonen. Heinäkuun jälkipuoliskolla viisihenkinen koekaivausryhmä, Pesonen mukaan lukien, kaivaa Kannuksessa uudella omakotitalotontilla.

Tontti sattuu sijaitsemaan alueella, jossa on havaittu asumuspainanteita, jotka viittaavat kivikautiseen asuinpaikkaan. Tarkoituksena on selvittää, onko rakentamista mahdollista toteuttaa kajoamatta muinaisjäännökseen.

Käytännössä työ etenee niin, että ensin katsotaan maan pinnalle näkyvät rakenteet, eli isojen rakennusten aiheuttamat painanteet. Sitten koekaivausryhmä tekee alueelle 50 kertaa 50 senttimetrin koekuoppia 5–10 metrin välein riippuen kohteen laajuudesta ja siitä, löytyykö sieltä mitään.

Kuopista löytyvä aines käydään läpi kerros kerrallaan. Vastaan saattaa tulla esineitä tai niiden palasia ja joskus myös muinaisten asumusten rakenteita.

Museoviraston arkeologi Petro Pesonen näyttää aluetta, jolla Museoviraston koekaivausryhmä kaivaa. Kuva: Esko Keski-Vähälä

Joskus arkeologisia löytöjä on tutkittavalla tontilla sen verran tiheässä, että rakennettavalle kohteelle ei löydy riittävän suurta sijaa.

Silloin muinaisjäännös täytyy tutkia pois rakennettavalta alueelta, eli se tutkitaan läpikotaisin ja sillä tavoin poistetaan. Tällaiset kajoamisluvan vaativat kaivaukset ovat Pesosen mukaan kuitenkin harvinaisia.

Pesonen kertoo, että yleensä koekaivausryhmässä on mukana 3 tai 4 henkeä, mutta Kannuksessa ollaan kahden vakituisen, kahden määräaikaisen ja yhden korkeakouluharjoittelijan voimin. Oletuksena on, että tämä kohde vaatii tavallista enemmän kaivamista.

”Isommalla porukalla yksinkertaisesti ehtii enemmän”, Pesonen kertoo.

Suomen kesä on tunnetusti monipuolinen säätarjonnaltaan. Arkeologin kannalta paras sää on 15–20 astetta ja pilvipoutaa, mutta ihan joka säässä maata ei lähdetä möyrimään.

”Koska emme yleensä käytä katoksia, kaatosateella ei kaiveta”, Pesonen lisää.