Suomalaisten ikiaikaisista perinteistä on vain rippeet jäljellä – karhunmetsästys on ollut tärkeä osa niitä

Pihapuut ovat suomalaisille tärkeitä; puu on voitu istuttaa lapsen syntymän tai naimisiinmenon kunniaksi. Jos pihapuu lahoaa, on harmi joutua sellainen kaatamaan.

Nykyihmisen harmi ei kuitenkaan ole mitään siihen verrattuna, että esivanhempamme pitivät tiettyjä puita pyhinä. Niihin ei ollut lupaa kajota. Jos puu kuoli, sen uskottiin ennustavan ikävyyksiä talon asukkaille.

Reetta Rannan tuoreessa kirjassa pureudutaan puihin liittyvään suomalaiseen kansanperinteeseen. Sitä löytyy yllättävän paljon – tavat ja tarinat ovat vain ehtineet painua unholaan.

Uhripuuperinne on ollut jatkoa esikristillisten uhrilehtojen ja vainajien metsiköiden, hiisien, perinnölle. Länsi-Suomessa vahva katolinen kirkko kitki puille ja kiville uhraamisen jo kauan sitten pois. Sen sijaan Itä-Suomessa muinaiset tavat säilyivät pidempään, osin sen vuoksi, että ortodoksinen kirkko hyväksyi niitä vapaamielisemmin ja sulautti pakanallisia tapoja osaksi omaa toimintaansa.

Esimerkiksi Savosta on vielä 1900-luvulta runsaasti kertomuksia emännistä ja isännistä, jotka suorittivat riittejään talon uhripuun luona. Puun juurelle saatettiin viedä ensimmäinen osa sadonkorjuusta, metsästyssaaliista ja juhlatarjoilusta. Tällaisia rituaaleja toimitettiin erityisesti lauantaisin, juhlapyhien aattoina, Mikkelinpäivänä ja kekrinä.

Uhritoimituksella haluttiin varmistaa sato ja metsästysonni tulevina vuosina.

Kirjan mukaan uhripuiden lisäksi myös muita puita kunnioitettiin. Uskottiin, että ennen puun kaatoa tuli koputtaa sen runkoa, jotta sen henki ehti lähteä etsimään uutta asuinsijaa.

Nykyihmisten luontoyhteyden katoaminen ja kristinuskon yhteisvaikutus ovat liudentaneet vanhat kansanperinteet. Jotain on silti juuri ja juuri jäljellä: esimerkkeinä karhunmetsästyskulttuuri sekä peijaiset eli metsästysjuhla.

Kirjassa esitellään muun muassa 16 puulajia ja niiden merkitys kansanperinteelle. Kuva: VM arkisto