Metsän emäntä Mielikki oli yksi metsänhaltijoista, joita eräilijät kunnioittivat. Kuva: Aino Saarikivi
Entisaikoina metsänhaltijoita piti lepytellä, koska riistaeläimet kuuluivat niille – ”Edelleen moni saattaa metsässä nostaa saaliille hattuaan”, arvelee asiantuntija
Riistaeläimet kuuluvat metsänhaltijoille ja kateellinen naapuri voi pilata pyyntionnen, ajateltiin entisaikoina. Siksi tarvittiin taikoja, lahjoja ja juhlavia menoja.Tilaajalle
Ennen ajateltiin, että riista antautui omasta tahdostaan pyydystettäväksi, kunhan ihminen piti osansa yhteisestä sopimuksesta eli kunnioitti eläimen arvoa ja käsitteli saaliin oikein. Kuva: Aino SaarikiviErämiehet saivat Puumalassa saaliikseen ketun. Oli vuosi 1815, ja kaatoa todistamaan osui Carl Axel Gottlund. Hän tallensi mieskaksikon toimet päiväkirjaansa:
”Ne asettivat sen kuusenhavujen päälle, lankesivat kumpikin omalla puolella polvilleen ja hatuttomin päin lukivat rukouksiaan ja kiitosuhriaan metsän emännälle”, kuvailee kirjaus Heikki Lehikoisen teoksessa metsästyksen kulttuurihistoriasta.
Metsän emäntä Mielikki oli yksi metsänhaltijoista, joita eräilijät kunnioittivat, kenties pelkäsivätkin.
”Metsänhaltijat hallitsivat metsää ja sen eläimiä. Siksi metsästäjien tuli noudattaa tiettyjä sääntöjä ja antaa esikoisantimia”, Ilmar Talve kirjoittaa kansankulttuurista. Haltijoita oli lepyteltävä sekä ennen jahtia että sen jälkeen kuten edellä mainitut ketunpyydystäjät tekivät.
”Pyyntikulttuurin ja vielä agraarikauden ihmisistä tuntui luonnolliselta, että on olemassa tahoja, joilta saalisonnea piti pyytää”, selittää Perttu Matero, Suomen metsästysmuseon intendentti.
Samoja voimia oli muistettava myös kiitoksin, kun saalista saatiin.
Kuuleeko kantaäiti?
Metsän lepyttämiseen liittyi ajatus, että metsän eläimet ovat metsänhaltijoiden omaisuutta, heidän karjaansa. Ne kuuluivat esimerkiksi Tapiolle tai Hiidelle, jotka Mikael Agricola 1550-luvulla listasi suomalaisten epäjumalien luetteloon.
Agricolan mukaan hämäläisten Tapio soi ”Metzest Pydhyzet” ja karjalaisten Hiisi ”Metzeleist voiton”, Risto Pulkkinen kertoo teoksessa Suomalainen kansanusko. Pydhyzet ja metzeleiset tarkoittivat riistaeläimiä.
Nyrckes-niminen jumala puolestaan antoi ”oraut” eli oravat, ja Hittavan lahjoitti jänikset, ”Jenexet Pensast”.
”Monella eläinlajilla oli oma haltija tai haltijatar, emuu, ikään kuin eläinsuvun kantaäiti, jolta saalista anottiin”, Matero kertoo.
Kenties Gottlundin tapaamat ketunmetsästäjät kohdistivat osan rukouksistaan Käreittärelle, kettujen emuulle. Karhunpyytäjät puolestaan puhuttelivat Hongotarta ja saukonmetsästäjät Juoletarta.
Karhun kallo oksaan
Haltijoiden suopeus ei yksin riittänyt. Myös saaliseläimen oli itse suostuttava henkensä viemiseen. Eläinten uskottiin ajattelevan, tuntevan ja tahtovan ihmisen lailla, Risto Pulkkinen kirjoittaa. Riista antautui omasta tahdostaan pyydystettäväksi, kunhan ihminen piti osansa yhteisestä sopimuksesta eli kunnioitti eläimen arvoa ja käsitteli saaliin oikein.
”Ansalla pyydystettyjä eläimiä ei saa syödä veitsellä, ei ainakaan metsämiehen veitsellä”, Leea Virtanen kirjoittaa kansanperinteestä.
Myös eläinten luita oli käsiteltävä huolella, jotta saaliin sielu saattoi syntyä uudelleen.
Esimerkiksi karhun kallo piti ripustaa syntymyyttipuunsa männyn oksaan ja muut luut haudata hongan juurelle. Siten mesikämmen pääsi parhaiten taivaskotiinsa – palatakseen taas maan päälle.
Tapion pöydän ääreen
Yliluonnollisia voimia saattoi kohdata ja lähestyä kaikissa metsissä. Eräalueille muodostui myös tiettyjä kohteita, joissa taiat ja riitit mieluiten tehtiin.
”Palvontapaikkoja sovellettiin sen mukaan, missä kukin pyyntiä harjoitti”, museointendentti Matero arvelee.
”Tyypillinen paikka oli niin sanottu Tapion pöytäpuu, matala ja tasalatvainen kuusi tai mänty. Sen juurella sanottiin loitsut ja sinne jätettiin uhrilahja, esimerkiksi vuoltiin pehmeää metallia. Tai annettiin vaikkapa rahaa, tupakkaa tai ruokaa.”
Lahjoilla haluttiin pitää haltija hyvällä mielellä ja korvata sille sen menettämät eläimet.
Kirjassaan Heikki Lehikoinen kertoo Pohjois-Karjalasta muistiin merkityn taian, jossa linnustajan pitää etsiä Tapion pöytä ja keittää retken ensimmäinen lintusaalis höyhenineen päivineen.
”Sitte viedään Tapion pöydälle se ateria ja maistellaan ja syödään ensiksi itse, jäännös jätetään siihen ja annetaan olla siinä kolme vuorokautta. Sen jälkeen kaadetaan se Tapion pöydän juureen. Se on ensimmäinen metsän kanssa syönti, ja sitte saapi lintuja.”
Hämeessä lintuonnea tavoiteltiin ampumalla korpiharakka eli närhi. Tiheäoksaisen kuusen oksille muotoiltiin sammaleista pöytä, jonka päälle lintu aseteltiin. Aina ei kuitenkaan tarvittu juhlavaa pöytää.
”Välillä riitti, kun kolmen polun risteyksessä tiputti ensimmäisen saaliseläimen verta haltijalle. Muurahaiskeotkin kävivät lahjontapaikoiksi”, Lehikoinen kirjoittaa.
Tulen ja öylätin voimalla
Tavalliselle kansalle metsästys oli arkinen välttämättömyys 1800-luvun alkupuoliskolle saakka. Riistan liha merkitsi ravintoa ja riistaeläinten turkikset rahaa.
Turkiksia pystyi sekä myymään että vaihtamaan tarvikkeisiin, ja niillä pystyi pitkään myös maksamaan veroja, Jaana Luttinen toteaa kirjassa Ihminen ja metsä.
Elannon turvaamisesta oli kyse myös silloin, kun tärkein tavoite oli päästä joistakin eläimistä eroon. Pedot söivät karjaa, joka laidunsi metsissä. Pohjoisessa menetettiin poroja.
Metsästysretken onnistumiseen ei voinut luottaa ilman oikeita toimenpiteitä.
”Onnea ja menestystä ajateltiin olevan olemassa vain tietty, rajallinen määrä. Jokaisen oli pyrittävä varmistamaan siitä oma osansa”, Perttu Matero selittää.
Koska onnea oli rajallisesti, jonkun toisen hyvä onni oli itseltä pois. Se synnytti kateutta, joka johti pilauksiin eli maagiseen vahingoittamiseen. Kademielinen saattoi loitsia pilauksen itseään taitavamman metsästäjän jänislankoihin, aseeseen tai koiraan.
”Aseella, joka on pilattu, ei osu, ja vaikka osuisi, ei voi tappaa eläintä tai ruuti ei ota tulta”, Leea Virtasen kirja selittää.
”Metsämieheltä pilataan metsästys, kun uuniluudalla vedellään ristiin ja pannaan seinään se uuniluuta ja ammutaan, niin ei osaa metsämies ampua”, Risto Pulkkinen kertaa neuvon Kittilästä.
Tavalliselle kansalle metsästys oli arkinen välttämättömyys 1800-luvun alkupuoliskolle saakka. Kuva: Aino SaarikiviKiitosta ja kunniaa
Hirven kaatajan lakkiin laitetaan usein kuusenhavu. Vieläköhän metsää lepytellään nykyaikana myös muilla tavoin?
Metsästysmuseon intendentti Perttu Matero arvelee, että kaikuja taikauskon ilmentymistä saattaa olla jäljellä, vaikka harva ottaa niitä tosissaan. Omasta lapsuudestaan hän muistaa puheet tuurinkahvista.
”Jos ei aamupuolella päivää saalista kuulunut, sitten keitettiin tuurinkahvit. Ehkä siinä kangasteli vaimeana vanha ajattelutapa, että onni paranee, kun nautitaan ateria metsän kanssa.”
Maanomistajille kiitokseksi järjestettävät hirvipeijaiset voi Materon mielestä ajatella laajemminkin kiitokseksi siitä, että saalista on saatu.
Jotakin yhteistä hän löytää myös Carl Axel Gottlundin Puumalassa parisataa vuotta sitten tapaamiin ketunmetsästäjiin, jotka paljain päin polvistuivat saaliinsa viereen.
”Luulen, että edelleen moni saattaa metsässä nostaa saaliille hattuaan.”
Pois pilauksesta
Metsästysonnea heikentävän pilauksen estoihin ja poistoihin oli niihinkin omat taikansa.
Käärmeen päätä tai ruumisarkun lautoja pureskelemalla metsästäjä vahvisti itseään pilauksia vastaan. Toinen konsti oli ryömiä aidan alitse pyssyn ja koiran kanssa.
Koiran sai pois pilauksesta, jos hämmensi hiilikoukulla tulista uunia ja sitten kiersi sen kanssa koiran.
Tuli auttoi myös aseiden palautustaioissa, ja erityisen voimallisen apuvälineen sai ehtoollisleivästä.
Lähteitä ja lisätietoja
Heikki Lehikoinen: Tuo hiisi hirviäsi. Metsästyksen kulttuurihistoria Suomessa (Teos 2007)
Jaana Luttinen: Metsäneläinten arvottaminen ja turkisten myynti. Teoksessa Ihminen ja metsä 1 (Metsäkustannus 2012)
Marjo Meriluoto-Jaakkola (toim.) Karhun vuosi (Vapriikki 2010)
Risto Pulkkinen: Suomalainen kansanusko. Samaaneista saunatonttuihin (Gaudeamus 2015)
Ilmar Talve: Suomen kansankulttuuri (SKS 1990)
Leea Virtanen: Suomalainen kansanperinne (SKS 1988)
Artikkeli on julkaistu Aarteessa 10/2024.
Artikkelin aiheetMetsäpalvelu
Miltä metsäsi näyttää euroissa? Katso puun hinta alueittain ja hintojen kehitys koko Suomessa.
- Osaston luetuimmat
