Paltamosta löydetty kivikautinen karhunpäänuija. Kuva: Museovirasto/Arkeologian esinekokoelma
Näin karhua on metsästetty Suomessa eri aikakausina – ”Kyllä se hurjaa touhua on ollut”
Karhunpyynti on muuttanut paljon muotoaan aikojen kuluessa. Nykyisen kannanhoidollisen metsästyksen loppuminen on suuri historiallinen muutos suomalaisessa karhunpyynnissä.Tilaajalle
Kuvassa vasemmalla kuuluisa erämies Feodor Maksimainen ja vasemmalla Aleksi Potkonen 1920-luvulla Ilomantsin vuottoniemellä. 1900-luvun alkupuolella vipulukkoiset amerikkalaiset kiväärit tulivat käyttöön karhunmetsästyksessä. Kuva: Suomen MetsästysmuseoKarhunmetsästys on kenties alkuperäisintä suomalaista kulttuuria, jota on olemassa. Karhua on metsästetty siitä lähtien, kun Suomen niemellä on ollut asututusta: kauan ennen kirjoitustaitoa, noin 11 000 vuotta sitten jääkauden loputtua.
Intendentti Perttu Matero Suomen Metsästysmuseosta kertoo suhtautumisen karhuun olleen aina erilainen kuin muihin suurpetoihin. Metsän kuningasta on arvostettu ja sillä on ollut oma uskonnollinen roolinsa.
”Kivikautisia karhunpääveistoksia on löydetty Suomen alueelta. Karhu on ollut oletettavasti hyvin tärkeä, eräänlainen toteemieläin nykyisen Suomen alueella asuville ihmisille ja sillä on ollut pakanauskonnoissa oma roolinsa”, Matero kertoo.
Arvellaan, että karhun kaadosta seuranneet juhlat on järjestetty otson hengen lepyttämiseksi. Keskeisenä uskomuksena on myös ollut, että ihminen ja karhu ovat sukua toisilleen.
Kristinuskoa läheltä liippaavia uskomuksia on myös liittynyt otsoon. Karhun nimeä ei ole saanut lausua turhaan, jonka vuoksi sille on keksitty valtava määrä muita nimiä.
”Yksi näkemys on ollut, että karhu kuolee talveksi ja herää henkiin keväällä. Eli tässä on nähty myös tällainen ylösnousemus.”
Mesikämmentä on alkujaan pyydetty pesiltä kesken tämän talviunien kevättalvella.
Kun asuttu karhunpesä on ollut tiedossa, sen suulle on menty väkijoukolla. Otso on aina ensiksi pitänyt herättää. Vaarallinen pyyntimuoto on vaatinut rohkeutta ja kovia hermoja metsästäjiltä.
”Puusta tehdyillä tukevilla seipäillä on sohittu pesään ja härnätty karhu tulemaan ulos. Pesäaukolla on oltu keihäiden kanssa valmiina ja sitten myöhemmin tuliaseiden. Kyllä se hurjaa touhua on ollut”
Italialaisen tutkimusmatkailija Giuseppe Acerbin piirtämä kuvaus suomalaisesta karhunpyynnistä 1700-luvun lopulta. Kuva: Museovirasto / Kansatieteen kuvakokoelmaTuliaseiden tuleminen ei tehnyt pyynnistä vaaratonta. Suustaladattavat tussarit antoivat mahdollisuuden vain yhteen laukaukseen, jolloin ampujan oli parasta osua.
Tämän vuoksi keihäät pysyivät karhunpyynnissä tuliaseiden rinnalla verrattain myöhään, jopa 1900-luvulle asti.
Keihään kärki laitettiin karhun suuntaan viistoon ja sen perä maata vasten kiinni. Ideana oli, että syöksyessään karhu seivästäisi itsensä.
Pyynti on vaatinut joskus ihmishenkiä ja verisiä yhteenottoja on sattunut.
”Kuvauksia on vielä 1900-luvun alkupuolelta ihmisiltä, jotka ovat olleet näissä touhuissa mukana. On ollut pahoja haavereita ja tilanne on eskaloitunut ihan sylipainiksikin otson kanssa.”
”Toistuva kertomus on, että karhu on vetänyt yhteenotossa mieheltä päänahan silmille.”
Kevättalvella tapahtuvalle pyynnille on ollut myös yksi konkreettinen selitys. Tarve ravinnolle on tuohon aikaan ollut kovimmillaan, kun kaikki varastot ovat olleet tyhjillään. Juuri tällöin eräksi saatu karhu on voinut pelastaa ihmishenkiä karussa pohjolassa.
Oletettavasti 1700-luvun alkupuolella valmistettu karhun astuinansa. Kuva: Lusto - Suomen MetsämuseoErilaisia passiivisia pyydyksiä ollaan myös käytetty karhunmetsästyksessä kautta aikain. Materiaalina on käytetty puuta ja pyydysten yhteisenä piirteenä on ollut päälle putoaminen ja raskas paino.
”Pyydyksiä on tehty raskaista tukkikokoisista puista, jotka putoavat eläimen niskaan surmaten tämän. Sitten on myös tehty häkkimuotosia pyydyksiä, joiden sisälle eläin on jäänyt elävänä.”
Karjatalouden yleistyttyä suhtautuminen karhuun muuttui jossakin määrin vihamielisemmäksi. Otsot verottivat kotieläimiä ja tämän kautta nämä nähtiin enemmän ”haittaeläimiksi”. Kunnioitus säilyi kuitenkin jossain määrin, eikä karhusta tullut ihmisille koskaan suden kaltaista vihollista.
Jo 1300-luvulla Maunu Eerikinpojan maanlaki määritteli karhun ja muut petoeläimet aina ja kaikkialla vapaasti metsästettäviksi haittaeläimiksi. Toki on hyvä muistaa, että mitään sääntelyä karhun metsästykselle ei tietysti ollut tätä ennenkään.
Erityisesti 1800-luvulla kansallisromantiikka ja eräänlainen luonnon voimia vastaan taistelun ihannointi muuttivat myös suhtautumista kontioon negatiivisemmaksi. Metsästysmuodotkin muuttuivat. Ihmisen tuli taltuttaa luonto omiin ohjaksiinsa.
Rautapyynti oli yhä yleisempää. Raudat asetettiin yleensä haaskan läheisyyteen tai tiedetylle karhun kulkureitille.
Tuliaseiden myötä karhua pyydettiin myös kyttäämällä puusta. Jos siis karhun tappama eläin löydettiin, tehtiin puuhun asema, josta käsin haaskalle oli näkymä.
Kuvassa vanha karhunmetsästäjän piilulukkokivääri 1700- ja 1800-luvun taitteesta. Kyseisen aseen tukkia pidetään mahdollisesti mestaripyytäjä Martti Kitusen valmistamana. Kuva: Suomen MetsästysmuseoTuliaseita jopa viritettiin haaskalle passiivisiksi pyydyksiksi. Ladatun aseen piippu osoitti karhun kesken jäänyttä särvintä, josta kulki lanka liipaisimelle. Karhun ottaessa haaskan käsittelyyn naru kiristyi ja laukaisi aseen.
1800-luvun loppupuolella karhusta tuli eräänlainen eliitin urheilumetsästyksen kohde. Niin sanottuja ”karhunkierroksia” saatettiin sekä myydä että ostaa lehti-ilmoituksilla.
”Tämä vertautuu vähän kuin melkein pystykauppaan. Paikalliset metsästäjät kertoivat, missä on karhu ja sen sai sitten mennä kaatamaan sovittua summaa vastaan. Paikalliset olivat kuitenkin yleensä oppaina mukana.”
Kaadettua karhua kannetaan metsästä pois Karjalan Näätäjoella 11.2.1929. Kuva: Suomen MetsästysmuseoTämä apteekkareiden, lääkäreiden ja metsäpatruunoiden metsästys oli juuri keväistä pesältä pyyntiä.
Karhunpyyntiä alettiin sääntelemään verrattain myöhään. Muutokset metsästyslakiin tulivat yksi kerrallaan ja hajanaisesti pitkin 1900-luvun toista puoliskoa.
Pesältä pyynti kiellettiin 1964. 1977 voimaan astui karhun kesärauhoitus ja seuraavana vuonna haaskalta ampuminen ja elävänä pyydystäminen kiellettiin.
1981 pennullinen naaras rauhoitettiin ja 1983 rautapyynnistä tuli laitonta.
Vasta vuonna 1993 karhulle tuli yksilökohtaiset pyyntiluvat. Tätä ennen ei myöskään vaadittu metsästyskorttia ja ampumakoetta, joskin karhunmetsästäjät olivat aina kokeneita metsästäjiä.
Nykyään karhujahti mielletään nimenomaan koiralla tapahtuvaksi ajojahdiksi. Karhua on metsästetty koirien avulla luultavimmin aina, mutta yleisimpänä pyyntimuotona se on varsin tuore.
”Koirametsästys yleistyi sotien jälkeen 1950-luvulla. Monet karjalankarhukoiran jalostusyksilöt olivat jatkosodan aikana tuotua sotasaalista.”
Viime vuosina tekniikka on tullut tärkeäksi osaksi koirilla tapahtuvaa karhunmetsästystä. Kiitos gps-pantojen, koiria pystytään seuraamaan puhelimen näytöltä ja kattavat metsäautotiet mahdollistavat nopean liikkumisen autolla.
Nykyaikainen karhunmetsästys tapahtuu pitkälti koirien ajojahtina. Kuva: Lari LievonenVuosituhansia kestänyt karhunmetsästys päättyy kuitenkin todennäköisesti nyt. Maa- ja metsätalousministeriö ilmoitti, että nykyinen kannanhoidollinen karhunmetsästys loppuu tähän kauteen.
Syynä ovat korkeimman hallinto-oikeuden lokakuussa tekemät päätökset, joiden mukaan Riistakeskus myönsi vuonna 2022 poikkeuslupia karhun metsästämiseen ilman riittäviä perusteita. Korkeimman hallinto-oikeuden päätökset toimivat ennakkotapauksina, ja uusia lupia tuskin saadaan vanhaan tapaan, vaikka niitä voidaankin hakea.
Jatkossa karhuja pyydetään ainoastaan vahinko- ja turvallisuusperusteisilla poikkeusluvilla, jolloin kyseessä ei ole varsinaisesti metsästys.
Metsäpalvelu
Miltä metsäsi näyttää euroissa? Katso puun hinta alueittain ja hintojen kehitys koko Suomessa.
- Osaston luetuimmat
