Nälkäiset, puolikesyt porot saattoivat aiheuttaa hankaluuksia hakkuutyömailla. Kuva: Kari Salonen
Savotta- ja uittotyöläiset elivät rinta rinnan luonnoneläinten kanssa ‒ osa niistä toi kiusaa ja kipuja, osa iloa ja onnen enteitä
Metsä eläimineen merkitsi savotta- ja uittotyöläisille muutakin kuin leipää ja työtä. Eläinten nahoista sai lisätienestiä, ja liha oli tervetullutta ruoanlisää. Eläinten kohtelua leimasi oman aikansa arvomaailma.Tilaajalle
Entisaikaan eläimiin liitettiin paljon kansanperinnettä ja uskomuksia. Kuukkelia pidettiin onnenlintuna. Kuva: Markku VuorikariEeti Rasila aloitti metsätyöt 14-vuotiaana rippikoululaisena. Oli vuosi 1937, ja sitä ennen hän oli ehtinyt olla isoveljen kanssa ”tuolla lailla metässä” monet vuodet.
”Minnoon aina sanonnu, että oon syntynny käpy suussa”, saarijärveläinen Rasila totesi haastattelussa kirjailijalle. Silloin hän oli jo sairas, viisikymppisenä työkyvyttömyyseläkeläinen, ”romukoppaan” joutunut. Silti hän ei katunut raskaan ammattinsa valintaa.
”Se on kuule mukavata, kun semmosena oikein kuulaana syysoamuna kävelöö mehtään itekseen [– –] hämähäkin verkot riippuu puijen oksilla niinku mitkä tahasa korut. [ – –] Tulet sitten suon laitaan, siellä ohuven sumun takana istuu parvi teeriä puijen oksilla ja pittää semmosta kukerrusta, että syvän meinoa kiertyä rinnassa”, Rasila kuvailee Kalevi Kalemaan kirjassa Metsien miehet.
”Soattaapa suon reunasta kahahtoa hirvikin juoksuun. Vähän aikoa sen sarvet keikkuu sumun keskellä ja sinä et voi muuta ku seisahtua vähäks aikoa. Semmosen oamun jäläkeen ei tie miel lähteä pois mehtätöistä.”
Metsä herätti tunteita
Eeti Rasilalle metsä eläimineen merkitsi muutakin kuin leipää ja työtä. Kulttuuriantropologi Tiina Suopajärvi Oulun yliopistosta tunnisti samoja piirteitä 2000-luvun alun metsäammattilaisista, joita hän haastatteli väitöskirjaansa.
”Metsäsuhde peritään usein jollain tapaa kotoa. Lapsesta saakka kasvetaan metsään, metsätöihin ja ajatukseen, että metsää hyödynnetään ja että se on elinkeino. Samaan aikaan metsään voi liittyä myös muistoja lapsuuden hauskoista leikeistä ja siellä voi olla jopa lähes pyhältä tuntuvia paikkoja, puita, kallioita tai eläimiä.”
Metsäammattilaisen tuntemuksista kirjoittaa esimerkiksi Erkki Koipijärvi teoksessaan Lumeton varsitie:
”Kiuru kieppuu niityn yllä liverrellen soidinlauluaan. Lumen alta vapautunut heinäniitty ahmii auringon lämpöä vapautuakseen routakahleestaan. [– –] Luonnossa on suunnattomasti vangittua voimaa. Sitä on myös meissä, Myllymäen niityllä nalikkamassaa [kuitupuuksi kelpaamatonta kuusipinotavaraa] parkkaavissa metsätyömiehissä.”
Kuukkeli tiesi rahaa
Pöllisavotta vuonna 1952 oli Sulo Raiskion ensimmäinen. Miehen mieleen jäi elävästi kuukkelikaksikko, joista hän kertoo kirjassa Osaran aukeat.
”Tulivat aivan kädestä ottamaan leipäpalasen. Kuukkelit tykkäsivät meistä ja me heistä. Tuli aina hyvä mieli komeista linnuista, jotka kuin hyvät kaverit ikään tulivat meitä tervehtimään, ja saimme katsella niitä aivan kädestä pitäen.”
Kuukkelia pidettiin jätkien onnenlintuna.
”Entisajan savotta- ja uittotyöläiset elivät aikana, jolloin eläimiin liitettiin paljon kansanperinnettä ja uskomuksia”, selittää Metsämuseo Luston amanuenssi Marko Rikala.
”Missä oli kuukkeleita, siellä liikkui rahaa ja siellä jätkä ansaitsi. Siksi kuukkeleita nimitettiin myös jätkänlinnuiksi”, eräs muistelija toteaa perinnekeruukirjassa Jätkät sen kun porskuttaa.
Janne Lampinen uskoi vuonna 1922 pelastuneensa juuri kuukkelin ansiosta. Savotalla Yllästunturin kupeella paloi kämppä ja miltei miehet sen mukana.
”Minua varoitti kuukkeli noin viikkoa ennen kämpän paloa. Olin yksin kämpällä keittämässä kahvia, kun kuukkeli tuli kämpän kynnykselle ja katteli siitä takkaan, missä oli isot honkatulet ja aikansa kateltuaan hyppäsi takan reunalle ja siitä edelleen käveli tuleen ja paloi”, tarina kertoo kirjassa Muut sortaa, saha yksin puoltaa.
Kuukkelin tappaminen puolestaan tiesi pahaa, jopa surmaajan omaa kuolemaa.
Korppi vohki eväät
Joskus eläinhavainnot tulkittiin epäonnen enteiksi. Sodan ennusmerkeiksi esimerkiksi ajateltiin sisälle pyrkivät eläimet ja pitkin seiniä juoksevat oravat, Satumaarit Myllyniemi kirjoittaa teoksessa Yliluonnollinen sota.
Tiaiset saattoivat paikoin tarkoittaa huonoa tuuria, mutta kaikkialla niitä ei vierastettu. Jätkät sen kun porskuttaa -kirjassa muistellaan kämpän pihapiiriin kotiutuneita töyhtö- ja hömötiaisia, joita kokit ruokkivat läskillä. Salomailla kyseinen kertoja törmäsi joka päivä korppeihin. Silloin ei kannattanut lähteä nuotiolta etäämmäs niin, että jättää hangelle reppunsa. Korpit saattoivat repiä sen auki ja kähveltää eväät.
”Teräase repun päällä oli suoja repulle, sitä korppi pelkäsi. Sahan kappale oli sopivin pelotusase. Puuhun asetettua reppua korppi harvoin kävi tarkastelemaan.”
Hankaluuksia hakkuilla aiheuttivat myös porot, kuuli kansatieteilijä Sakari Pälsi Lapin suurilla työmailla, joita hän kiersi 1920-luvun alussa.
”Kaatomiehet ovat silloin pulassa nälkäisten elikkojen tähden, jotka parveilevat ympärillä, kärkkyen kaadettuja kuusia. Niitä saa turhaan hätistää ulommaksi, ne palaavat hetkessä takaisin ja ovat vaarassa jäädä kaatuvien puiden alle.”
Sukellus toi lohen
Moni entisajan jätkä oppi jo lapsena metsästämään ja kalastamaan. Savotalla ja uitolla eränkäyntiin liikeni parhaiten aikaa työnjohdolla, mutta tilaisuuden tullen muutkin tarttuivat mahdollisuuteen.
”Miehet harjoittivat sivutyönään metsästystä ammuskellen metsoja ja oravia kahdella naulassa riippuvalla pyssyllä”, Pälsi huomasi Lapissa.
Nahoista sai lisätienestiä, ja liha oli tervetullutta ruoanlisää. Nälkä teki myös kekseliääksi, kertoo Aulis Kummalan muistelus Osaran aukeat -kirjassa. Sotavuosina hän joutui poikana yksin uiton vonkapaikalle pitkäksi aikaa ja muona kävi vähiin.
”Minä kuulin, kun metot oli siinä ihan vieressä soitimella, vain parin saan metrin päässä, ja niitähän oli silloin hirveästi. [– –] Nehän aamuyöllä, ko niitä paljon on, ne mennee ihan hulluiksi. Minähän siinä kuusen juuressa vahtasin, ja niin minä sain kaulasta mehtoa kiinni. Eväspula siirty taas kauemmas.”
Samassa kirjassa kalojen narraamisesta kertovat myös savottakokit:
”Mutta oli siellä mahtavaaki joskus olla, siellä kämpällä. Kerranki oltiin kaks viikkoa, ettei ollu niin paljon miehiä. Käytiin harria onkimassa ja niitä paistettiin, suolattiin [– –] .”
Kalajuttujakin kertyi, esimerkiksi laiskan Tuomaksen saalis Kemijoesta kesällä 1911. Matti Leinonen tarinoi Muut sortaa, saha yksin puoltaa -kirjassa, miten Tuomas viivytteli uittoporukan töissään keskellä jokea ja siksi päätyi veteen. Kun mies saatiin uppeluksista, saappaan kippurakärjen mukana nousi verkko ja siinä komea lohi. Muiden mukana sitä ihaili ukkoherra:
”Lohensyöttinähän se menettelee Tuomaskin!”
Metsot saattoivat päätyä nälkäisten savottamiesten muonaksi. Kuva: Kari SalonenKetuista sai tapporahaa
Eläinten kohtelua leimasi oman aikansa arvomaailma. Kirjassaan Savitalon pojat savotalla Tapio Vilkuna kertoo näädästä, jonka miehet olivat paikantaneet männyn koloon. He kolistelivat puuta, mutta eläin ei näyttäytynyt.
”Mutta mepä veistimme reiän onton hongan tyveen, raapaisimme tervastulen alle ja asetuimme katsomaan mahtavaa näytelmää. Hongan pölyinen sisus räjähti liekkeihin, tikanreiät vauhdittivat vetoa, tulta suitsusi joka reiästä ja halkeamasta.”
Näätä livahti pakoon mutta menetti kotinsa – ja turkin takamuksestaan.
Ison kettupesueen kohtaloksi koitui leimausporukka, joka löysi pesän. Vuonna 1961 kettua pidettiin riistalintujen pahimpana hävittäjänä ja sitä sai pyydystää koska vain, Hannu Vainio kirjoittaa teoksessa Metsä puhuu miehet tarinoi.
”Koivusta veistämällämme kangella saatiin pesue kaivettua esille. Ketun poikasia olikin melkoisen monta. Emo oli oveluutensa turvin häipynyt.”
Tapporahoilla jokaiselle ryhmässä ostettiin pitkäteräinen puukko, jolla oli helpompi rengastaa siemenpuita kuin entisellä lyhytteräisellä. Riittipä rahaa vielä jaettavaksikin.
Rotta nappasi huulesta
Eläintuttavuuksien vähemmän toivottua joukkoa olivat sääsket. Ennen hyttyskarkotteita niitä torjuttiin flanellipaidalla ja pussihousuilla.
”Paidan piti olla sopivan vahva, ettei sääski päässyt puremaan, mutta kuitenkin ilmava ja mukava iholle. Paitaa ei pesty koskaan, vaan aikansa palveltuaan se jäi pihkasta kankottuneena ristikon päälle. Hartsuherralta löytyi uusi”, Tapio Vilkuna kirjoittaa.
Paljaalle iholle siveltiin pikiöljyä. Joku saattoi ottaa siitä kulauksenkin, koska uskoi sen torjuvan flunssaa ja yskää.
Vielä hyttysiä ja paarmojakin viheliäisemmiltä tuntuivat kämpissä viihtyvät kirput, täit, luteet, torakat, hiiret ja rotat. Ruokatarvikkeet ja ihmiset vetivät niitä puoleensa.
”Yhtäkkiä pihalta kuului ankaraa kiroamista”, muistelee Irma Hirsilä kirjassa Ruoveden seudun vihreä kulta. ”Vähitellen mies rauhoittui, ja selvisi ongelman syy. [– –] Hän asui joissain niistä yhtiön osoittamista kämpistä ja tulos oli se, että rotta oli purrut häntä yöllä ylähuuleen vieden palasen. Viha ja kipu olivat yhtä kovat.”
Ikävä yllätys sattui myös uittomiehelle, joka yöllä kämpälle saapuessaan hörppäsi kaljaa ja ihmetteli kovia kokkareita suupielissä. Aamulla mies oivasi, että kannu oli puolillaan russakoita, tarinoidaan Turkka Jämsénin perinnejuttujen kirjassa.
Ennen hyttyskarkotteita sääskiä torjuttiin flanellipaidalla ja pussihousuilla. Kuva: Kimmo HaimiTäi tuli, tukka lähti
Ennen torjunta-aine DDT:n tuloa tuskin oli kämppää ilman lutikoita. Verta imevä lude kiusasi jätkiä varsinkin öisin.
”Yölläkin täytyi polttaa valoa, jolloin ne hiukan epäröivät tullessaan jätkään kiinni, mutta ne nousivat kattoon ja sieltä pudottautuivat jätkän niskaan. Eikä lude häviä pakkasellakaan, mutta russakat hävisivät autiona olleesta kämpästä”, muistellaan kirjassa Jätkät sen kun porskuttaa.
Helpoimmin kämpistä saatiin karkotettua kirput, sillä siihen riitti usein pelkkä siisteys, Viljo Heinonen kertoo kirjassa Metsätyön murrosvuodet. Rottien hävittämiseen sen sijaan tarvittiin myrkkyä ja valtakunnallista rottasotaa. Luteiden kimppuun käytiin tärpätillä, paloöljyllä tai paloöljyn ja suolan sekoituksella. Tymäkämpien aineiden puutteessa käytettiin koiruohoa, kamferinaftaliinia, karkeaa suolaa ja nokkosia.
Helpolla ei eroon päästy pää- ja vaatetäistäkään.
”Päätäitä tuhottiin kampaamalla tiheällä kammalla ja valopetroolilla pesemällä. Kesällä ajettiin hiukset pois täitten takia”, Eemil Särkelä kuvaa 1910-lukua kirjassa Muut sortaa, saha yksin puoltaa.
Vaatteista täitä häädettiin riiputtamalla niitä kuuman saunan orsilla tai pudistelemalla vaatteita kiukaan päällä.
”Ne paukkui, kun paloivat eikä niistä tullut loppua, vaikka vaatteet keitettiin lipeävedessä”, Särkelä toteaa.
Jätkät sen kun porskuttaa -kirjassa eräs mies kertoo laittaneensa täiset vaatteensa muurahaisten kekoon. Tunnissa tuli puhdasta.
”Tuntui monta päivää oudolta, kun ei tarvinnut kynsiä täille ruokaa.”
Porona kohti tuonelaa
Eläinkunta asettui myös jätkän sanavarastoon ja kielikuviin. Leimaamaton eli luvatta kaadettu tukkipuu oli peura, ja osaa kulkumiehistä kutsuttiin pohjoisessa etelän variksiksi. Liian harvasta halkopinosta sanottiin metson lentävän läpi.
”Sahan hammas voi olla viilattu liian kapeaksi eli ’hauin hampaalle’ tai liian pyöreäksi eli ’lutikan persiille’”, kirjoittaa tutkija Jyrki Pöysä.
Kuoltuaan jätkien sanottiin itsekin muuttuvan eläimiksi. He jäisivät ikuisesti kiertämään kairaa kuukkeleina tai poroina.
”Kellään ei olisi kait mitään sitä vastaan, että elämän oikein tympäistessä saisi heittää ihmismuodon päältään ja ravata hankiseen maailmaan vaikkapa sarvipäänä ja sorkat napsuen”, Sakari Pälsi tuumii kirjassaan Lapin vanhojen jätkien tuonpuoleista.
”Savolaisen sällimiehen väitetään puolestaan muuttuvan korennoksi ja katoavan ilmaan. Se olisi yhä iloisempi loppu.”
Lähteitä ja lisätietoja
Viljo Heinonen: Kämppäemännät, teoksessa Metsätyön murrosvuodet (Metsämuistelo-projekti 1992)
Timo Holtari, Pekka Laaksonen ja Urpo Vento (toim.): Jätkät sen kun porskuttaa (Weilin + Göös 1970)
Turkka Jämsén: Työniloa Länsi-Suomen metsissä ja merillä (Myllylahti 2004)
Kalevi Kalemaa: Metsien miehet (Gummerus 1975)
Erkki E. Koipijärvi: Lumeton varsitie (Gummerus 2000)
Satumaarit Myllyniemi: Yliluonnollinen sota 1939–1945 (SKS 2021)
Sakari Pälsi: Tukkimetsistä ja uittopuroilta (Otava 1923)
Jyrki Pöysä: Jätkän synty (SKS 1997) ja Sanan voimalla savotassa, teoksessa Suomalaisen työn historiaa (SKS 1999)
Ruoveden seudun vihreä kulta (Ruoveden Kotiseutuyhdistys 2006)
Erkki Snellman (toim.): Muut sortaa, saha yksin puoltaa (Rovalan kannatusyhdistys 1991)
Tapio Vilkuna: Savitalon pojat savotalla (Metsälehti kustannus 1998)
Veikko Vuontisjärvi (toim.): Metsä puhuu miehet tarinoi (2006)
Veikko Vuontisjärvi ja Sulo Raiskio (toim.): Osaran aukeat (Outamaan Ukkoherrat 2012)
Artikkeli on julkaistu Aarteessa 6/2024.
Artikkelin aiheetMetsäpalvelu
Miltä metsäsi näyttää euroissa? Katso puun hinta alueittain ja hintojen kehitys koko Suomessa.
- Osaston luetuimmat
