Sadan vuoden takaista rahaliikennettä: turkiksiin pukeutunut kasööri lippaineen Rovaniemen Ylä-Säynäjän metsätyömaalla vuonna 1923. Kuva: Sakari Pälsi / Museovirasto / Kansatieteen kuvakokoelma
Savotta- ja uittotyömailla palkat maksettiin käteisellä ‒ epärehellisiä suuret rahasummat houkuttelivat ryöstöihin ja huijauksiin
Kaukaiselle Lapin savotalle syksyllä lähtevällä työnjohtajalla saattoi olla mukanaan koko talven palkat. Rosvoriski oli todellinen.Tilaajalle
Unto Savilahti kuittaa kirjaan saaneensa palkkansa metsäteknikko Kalle Törmältä Pirkanmaalla Kurun hoitoalueen Kalattoman kämpällä helmikuussa 1956. Kuva: Jukka Valtanen / Suomen Metsämuseo Lusto / Jukka Valtasen kokoelmaNiilon reppu oli täynnä rahaa, ”issoi setelii”. Oli 1950-luku ja setelit kookkaampia kuin nykyään, mutta kertyi niistä puolisentoista miljoonaa markkaa. Sen verran hoitoalueen kassasta sai kerralla kuriirille antaa. Niilon piti kuljettaa potti metsätyömaan palkanmaksuun Lieksaan, sillä hän oli savotan kasööri eli kassanhoitaja.
”Tilit tehtiin käteisellä pitkään, vielä 1960-luvullakin. Työsuorituksen mukaan jätkälle laskettiin setelitukko kouraan, ja jätkä kuittasi saamisensa”, kertoo Suomen Metsämuseo Luston amanuenssi Marko Rikala.
Palkkaa maksettiin erissä työn kuluessa. Osa kertyi ennakkoina eli förskotteina, osa lopputilityksessä, kun oma palsta tai koko hakkuu tai uitto päättyi.
Maksuihin piti jatkuvasti löytyä työmaalta melkoinen määrä käteistä.
Rätinginteon aika
Rahat kuljetettiin työmaille milloin repuissa, milloin salkuissa tai metallisissa kassalippaissa. Kaukaiselle Lapin savotalle syksyllä lähtevällä työnjohtajalla saattoi olla mukanaan koko talven palkat.
”Parhaassa tapauksessa pomo palasi keväällä firman konttoriin mukanaan puutavaraluettelot ja jäljelle jäänyt raha – tavoite oli saavutettu alle arvioidun kustannustason”, metsänhoitaja Osmo Airo kuvaa kirjassa Metsätyön murrosvuodet.
Kohtuullisten kulkuyhteyksien varrella koko maksuvalmiutta ei tarvittu kerralla. Piiriesimies saattoi tuoda lisävaluuttaa tullessaan työmaata tarkastamaan, tai joku kävi Niilon lailla hakemassa sitä toimistolta tai postista.
”Noutamaan saatettiin lähettää paitsi kasööri myös joku luotettava savottalainen”, Marko Rikala kertoo.
Rahanjako tapahtui joskus ulkona kannonnokassa, varsinkin kevään uitoilla ja lämpimällä säällä. Tavallisimmin tienestit setvittiin savottakämpillä tai työnjohtoa ja jätkiä majoittavissa kortteeritaloissa.
”Tilinmaksaja ja työnjohtaja aloittivat rätinginteon, kuten savottalainen sanoi. [– –] Tämä tapahtui talon kamarissa, mikä oli työnjohtajan käytössä. Rätinginteko kesti joskus hyvinkin myöhään illalla. Tilinsaajat odottivat pirtissä, pitivät juttua yllä ja polttivat kessua”, Frans Eemil Puttonen kirjoittaa muistelmateoksessaan.
Rehti kestää kiusauksen
Moni metsätyöntekijä päätyi tilinpitäjäksi ja palkanmaksajaksi ilman talouskoulutusta. Näytöt luotettavuudesta ja laskupäästä annettiin käytännön töissä.
Kun Lapissa eräs kasööri joutui juopottelun takia huilaamaan, hänen tuuraajakseen määrättiin 19-vuotias nuorukainen, sen ajan lain mukaan vielä alaikäinen.
”Vakanssia en kuitenkaan ollut koskaan aiemmin edes hoitanut, vain sivusta työtä seurannut, ja joskus vähän avustanut. Mutta ei siinä muuta kurssitusta tai ohjeistusta työhön annettu”, kertoo nuoren miehen muistelus kirjassa Osaran aukeat.
”Sillä oli selvittävä. [– –] Mutta työhän se on joka opettaa. Siihen luotettiin silloin – eikä turhaan.”
Amanuenssi Marko Rikala toteaa, että kaikkine tilityksineen ja palkanmaksuineen kasöörillä oli vaativa pesti. Rahaliikenteen hoitamisessa ja muissa paperitöissä saattoi kiireaikoina vierähtää pitkälle yöhön.
Kiusausta piti myös pystyä vastustamaan. Oman lompsan lihottaminen firman kassasta olisi ollut helppoa vanhoina aikoina, jolloin kirjanpito ja valvonta oli suurpiirteistä jollei olematonta. Palkkaluetteloihin saatettiin esimerkiksi kirjata ihmisiä, joita ei ollut olemassa, niin sanottuja ”mustia miehiä” tai ”leipäukkoja”.
Mahdollisuus väärinkäytöksiin oli suuri, ”vaikka metsätyömailla rehellisyys olikin yhteisesti sovittu asia”, metsänhoitaja Airo kirjoittaa. ”Kuinka suuri osa tällaisista väärinkäytöksistä tuli ilmi, on vaikea arvioida.”
Savottakämpällä Kittilässä palkka maksetaan tilipäivänä rahana käteen kassalippaasta. Kasööri antaa setelit, ja toinen mies jakaa kahvia, sokeria ja tupakkaa sisältäneitä Tehopakkauksia asetettuun tavoitteeseen päässeille metsätyömiehille. Kirjuri kirjaa tilitapahtumat muistikirjaansa. Kuva: Mauno Mannelin / Pielisen museoNaama ja nimi muistiin
Tarkkaa pelisilmää työnjohto tarvitsi, kun joku pyysi palkkaennakkoa eli kottia. Tuttuihin uskalsi luottaa, mutta vieras työnhakija saattoi setelit saatuaan osoittautua huijariksi.
”Ennakkoa sai antaa harkintansa mukaan. Ei sitä silloinkaan tyrkytetty”, Jaakko Ruuskanen palaa kirjasessaan vuoteen 1946.
”Annettiin hyvin harkiten, kun siitä oli itse vastuussa. Jos joku onnistui jymäyttämään, niin maksa pois itse”, hän muistelee pomoaikaansa.
Perinnekeruun muistelus esittelee hevosmiehen, jota kasööri ennakkomaksun jälkeen haeskelee turhaan. Illalla hän kuulee muilta jätkiltä, että mies on kyllä heti aamulla lähtenyt ”ajaa luikuttamaan”, mutta kohti toista savottaa.
Huiputtajien naamat ja nimet laitettiin mieleen. Kirjassa Työniloa Länsi-Suomen metsissä ja merillä Lippo Koppana kertoo kulkumiehestä, joka tulee kysymään pestiä aiemmin petkuttamaltaan työnjohtajalta. Tämä lupaa heti näyttää palstan ja taluttaa miehen maantien laitaan: ”Siinä on sulle palstaa, ei ole kovin levee, mutta pituutta riittää. Ala vetää!”
Kottia kotiin ja korttipottiin
Förskottejaan jätkät tarvitsivat ruuan, tupakan ja varusteiden ostamiseen työmaan kaupasta. Osa vei tai lähetti rahaa perheelle, mutta moni menetti ne saman tien korttipelissä.
Jos yllättäen yksi jos toinen alkoi pyytää kottia, työnjohto arvasi, että paikalle oli ilmaantunut kiertävä viinakauppias.
Tarkan markan miehiä löytyi heitäkin, esimerkiksi Rahamies-Kinnunen.
”Se ei koskaan ottanu kottia. Se vain ko sille teki tilin, niin se otti ne rahat ja sano, että voitko sinä panna nämä kassakaappiin”, kasööri Onni Riipi tarinoi kirjassa Osaran aukeat.
”Kauppias ko tervehti sitä ko se tuli kauppaan, että mitäs rahamies Kinnunen. Se vastasi: Ei sitä nyt tartte sanoa rahamieheksi, vaikka onki vähän enempi ko toisilla.”
Palkanmaksua ja töiden ohjeistamista savottakämpällä Ranualla vuonna 1937. Kuva: Teollisuusvalokuvaamo Mannelin / Suomen Metsämuseo Lusto / Metsäteollisuus ry:n kokoelmaRahat reppuun ja ladulle
Onko ase mukana, kyseli kassan väki, kun Niilo-kasööri lähti rahareppunsa kanssa Lieksan työmaata kohti.
”Mä että ei oo enkä mä tarvihe, mulla on puukko repun taskussa, se riittää”, Niilon muistelus etenee kirjassa Metsän hiljaiset. Bussimatka meni humalaisten savottalaisten seassa Niilolta ongelmitta, samoin sen jatkona kilometrien hiihto pimeässä kämpälle.
Lapissa Erkki Piristä sen sijaan hirvitti, kun hän hiihti raharepun kanssa ja huomasi jonkun lykkivän perässään. Hän lisäsi vauhtia, mutta seuraaja jäi kyydistä vasta, kun Erkki oikaisi metsään ja suksijat alkoivat upota hankeen.
Kämpälle päästyään Erkki kävi uuvuksissa nukkumaan rahareppu päänsä alla. Osaran aukeat -kirjassa hän kertoo, miten aamulla kuuli jonkun ällistelevän:
”Kuka hullu se yöllä hiihti minun eellä. Yritin saaha sen kiinni, olis ollu mukavampaa yhessä hiihtää, mutta se vain pakeni eessä.”
Mies oli vaaraton, tulossa töihin toiselta kämpältä.
Kaikkiin ei silti voinut luottaa. Kun eräällä pohjoisen kämpällä Ottu Ryytty lähti tuore tili lompsassa tekemään hevoselleen apetta, vastatullut mieskaksikko seurasi häntä, kalautti halolla ja vei rahat. Ottua alkoivat pian kaverit kaivata.
”Menimä sinne ja näimä, että sielä se makkaa apekassin tykönä. Mutta sehän tiethin ketä miehet on. Lähethin miehissä hevosella perhään. [– –] Saathiin kiinni ja kyllä niiltä rahat lähti pois”, kierinkiläinen Eero Alamartin muistelee kirjassa Metsä puhuu, miehet tarinoi.
”Eikä siihen poliisia tarvittu muuhun ko hakehmaan miehet putkaan.”
Uittomiesten tilit maksetaan käteisenä uittotukikohdan konttorissa vuonna 1953. Vas. metsätyönjohtaja Eino Kettunen, metsätyömiehet Ville Rahikainen ja Armas Kinnunen ja piirimetsäteknikko Reino Heikkinen. Kuva on otettu Punaisella kämpällä, joka sijaitsi Vepsänjoen varrella 24 kilometriä Kuhmon keskustasta Valtimolle päin. Kuva: Tuovi Nousiainen / Suomen Metsämuseo Lusto / Edvard Pääskylän kokoelmaTaskussa turva taipaleelle
Rosvoriski oli rahakuljetuksissa todellinen joskin harvinainen.
Esimerkiksi vuonna 1931 Gutzeitin työnjohtaja yritettiin Ensossa ryöstää, toteavat Esko Pakkanen ja Matti Leikola kirjassaan Metsää, puuta ja kovaa työtä. Sen jälkeen yhtiö patisti kiertokirjeellä kaikkia rahanhaltijoitaan pitämään ampuma-asetta taskussa nopeasti saatavilla ja kulkemaan luotettujen miesten seurassa.
”Kättä pidempää tarvittiin turvaksi. Ase saattoi olla esimerkiksi ’rooninki’ eli Browning-pistooli”, Marko Rikala kertoo.
Ruoveden seudun vihreä kulta -kirjassa metsätalousinsinööri Ensio Lehtinen muistaa lentojätkän, joka palkanmaksun aikaan piiloutui aikaisin aamulla suuren kiven taakse vaanimaan rahoja.
Väijyksistä jätkä ampui paikalle saapunutta metsäpomoa, Lehtinen jatkaa kertomustaan.
”Mutta osuikin vain hihaan ja näin pomo Soini pääsi jatkamaan moottoripyörällä matkaansa kohti metsäkämppää ja jätkät saivat heille kuuluvat rahansa.”
Ne oli kovalla työllä ansaittu.
Rahat tai henki!
Raha herätti kiihkeitä tunteita, varsinkin jos palkasta tuli erimielisyyttä.
”Jumalauta, tuolla olisi eteisessä kirveskin ja pöydässä tuollainen määrä rahaa!” tuumi eräs mies, kun näki maksajan paksun setelinipun.
Toisaalla jätkä ei tyytynyt puhumaan kirveestä vaan tarttui siihen, mutta kohde ehti väistää iskun.
Vuoden 1969 jätkäperinnekeräyksessä eräs kasööri muisteli tilitystä, jossa tietyn mittaisista tukeista maksettiin kappalehintaa. Humalainen hakkuumies alkoi puukon voimalla perätä palkkaa myös liian lyhyiksi katkomistaan tukeista.
”Ilmoitin, että ei meiltä mitään väkisin oteta ja ojensin taskusta ottamani pienen pistoolin päin tulijaa ja ilmoitin, että ammun jos tulee lähemmäksi”, kassanhoitaja kuvailee.
Hän joutui lopulta ampumaan, ohi hakkurin korvasta. Myöhemmin sama mies vielä uhosi kasöörille, että tämä ampuisi päin. Kassanhoitaja sanoi, ettei hän osaamattomuuttaan ollut ohi ampunut.
”Jos toisen kerran ammun, niin lihaan leikkaa.”
Humalikko tyyntyi, eikä kahnauksesta sittemmin puhuttu.
Lähteitä ja lisätietoja:
Osmo Airo: Metsurin palkka pankkiin. Teoksessa Metsätyön murrosvuodet (Metsämuistelo-projekti 1992)
Timo Holtari, Pekka Laaksonen ja Urpo Vento (toim.): Jätkät sen kun porskuttaa (Weilin+Göös 1970) ja Jätkän pätkät (Postipankki 1970)
Turkka Jämsén (toim.): Työniloa Länsi-Suomen metsissä ja merillä (Myllylahti 2004)
Esko Pakkanen ja Matti Leikola: Metsää, puuta ja kovaa työtä (Metsäkustannus 2010)
Frans Eemil Puttonen: Hävinneitä ja muuttuneita savotan muotoja (1980)
Ensio Lehtinen: Muistoja metsäpolun varrelta. Teoksessa Ruoveden seudun vihreä kulta (Ruoveden seudun kotiseutuyhdistys ja Maa- ja metsäperinneryhmä 2006)
Jaakko Ruuskanen: Metsä- ja uittoperinnettä Itä-Suomessa (1995)
Katja Tervo: Metsän hiljaiset (SKS 2008)
Veikko Vuontisjärvi (toim.): Metsä puhuu, miehet tarinoi (2006)
Veikko Vuontisjärvi ja Sulo Raiskio (toim.): Osaran aukeat (Outamaan Ukkoherrat ry 2012)
Artikkeli on julkaistu Aarteessa 2/2024.
Metsäpalvelu
Miltä metsäsi näyttää euroissa? Katso puun hinta alueittain ja hintojen kehitys koko Suomessa.
- Osaston luetuimmat
