Jouluksi yritettiin saada juhlavampaa ruokaa sekä korsuihin että tukkikämppiin. Ylä-Syvärin sotilaat leikkaavat kinkkua jouluaattona 1943. Kuva: Museovirasto / Sotamuseo / C.G.Rosenqvist
Savottakämppien joulu oli milloin harras, milloin riehakas, usein normaali työpäivä – juhlan tunnelma pyrittiin luomaan vaatimattomista puitteista huolimatta
Tukkisavotat käynnistyivät usein jo ennen joulua, etenkin pohjoisessa. Pyhiksi työmaalta kotiin suuntasivat ne, jotka pystyivät. Väkeä jäi yleensä silti myös kämpällekin, jossa joulusta pyrittiin tekemään edes jotenkin juhlava. Juttu on julkaistu ensimmäisen kerran joulukuussa 2023.Tilaajalle
Juhlan tunnelma voi olla harras myös vaatimattomissa puitteissa. Miehet jouluaterialla Siemingin vartiossa Sallassa noin vuonna 1928. Kuva: Museovirasto / Kansatieteen kuvakokoelma / Uuno Peltoniemen kokoelmaKäsky tuntui kolkolta. Muutaman miehen oli jäätävä pyhiksi vartioimaan kämppää ja savottaa. Joululomareissu jäisi heiltä sikseen.
”Oli vain alettava suunnitella, miten saataisiin mahdollisimman viihtyisä joulu. Aattoaamuna laitoimme kinkun kaminan päälle kiehumaan ja herneitä toiseen pataan. Taisipa olla sekahedelmäsoppa myös hellalla”, muisteli yksi vahdeista vuonna 1969 jätkäperinteen keruukirjoituksessa.
”Joulu oli joulu kämpälläkin”, toteavat Esko Pakkanen ja Matti Leikola kirjassaan Metsää, puuta ja kovaa työtä.
Jos lumi ja rekikelit tulivat aikaisin, tukkisavotat käynnistyivät jo ennen joulua, etenkin pohjoisessa. Pyhiksi työmaalta kotiin suuntasivat ne, jotka pystyivät, varsinkin johtajat ja kohtuullisen matkan päässä asuvat perheelliset.
Väkeä jäi yleensä silti myös kämpällekin, jossa joulusta pyrittiin tekemään edes jotenkin juhlava.
Ruokapöytä puhtaaksi
”Onko täällä kilttiä jätkiä”, kyseli joulupukki, jonka Mooses Piispanen tapasi Turtolassa vuonna 1932. Pukille murahdeltiin myöntäviä vastauksia, joten tämä alkoi jakaa miehille lahjoja.
”Osa äänistä päätellen oli nestettä sisältäviäkin. Juominkiin saakka juhla ei kehittynyt, jokunen yritti vain laulaa korkeammalta, mihin pystyi!” Piispanen tarinoi savottaperinnekirjassa.
Tosin kämpältä korpeen kaikui varsin erilaisia lauluja kuin koulussa ja kirkossa oli jouluisin opittu laulamaan.
Järjestyssäännöt kielsivät alkoholin tuomisen ja nauttimisen kämpillä, mutta myös alussa mainituilla kämppävahdeilla alkoi kurkkua kuivata.
”Tultiin yksimieliseen tulokseen, että parempi leivättä kuin pontikatta”, muistelus paljastaa.
Yksi miehistä hiihteli tutun hovihankkijan luo, mutta paluumatkalla hän koemaisteli tuotetta siinä määrin, että välillä nukahti pakkasessa suksilleen. Selviytyi sentään paleltumatta takaisin, ja muutkin pääsivät juoman testaamisesta osallisiksi. Kun yö eteni, alkoi tolkkukin himmetä.
”Jouluaamuna heräsin kylmään. Ihmettelin kun lunta oli peiton päällä”, vahdin kertomus jatkuu. Kamiina oli sammunut, vesi ämpärissä jäätynyt, kinkku ja herneet kiehuneet pilalle ja kynttilät polttaneet pöytää. Päässä pakotti, mutta miehille tuli kiire. Piti nikkaroida uusi pöytä. Lomilta palaajat sitä sitten ihmettelivät.
”Me vain vaatimattomasti selitimme, että täytyihän jouluksi saada puhdas pöytä. Se meni täydestä eikä totuus tullut ilmi.”
Hevosmiehen vieraaksi
”Jätkällä on Joulu silloin, kun on rahaa”, mies tokaisi ja lähti jouluaamuna palstalleen.
”Näihin sanoihin kytkeytyi koko joulunvietto lentojätkien keskuudessa”, Pentti Heittola kirjoittaa muisteluksessaan Rovaniemen maalaiskunnasta 1950-luvulta.
”Juhlapyhiä ei juuri savotoilla erottanut muista pyhistä”, Heittola tiivistää. Hän tulkitsee, ettei kiertävän ja kodittoman lentojätkän tehnyt mieli ”pyhittää rakkauden suurta juhlaa”, koska itsellä ei ollut tärkeitä ihmissuhteita. Savotan ulkopuolellakin hän sai muilta ihmisiltä lähinnä halveksuntaa.
Heittola itse koki silti ikimuistoisen joulun. Eräs savotan hevosmiehistä, tuore leski ja useamman lapsen isä, kutsui kerran hänet kotiinsa.
”Talon koko perhe piti minua kunniakkaana jouluvieraana. Isännän ja poikien kanssa kylvettiin joulusaunassa.”
Vieras sai olla pukkina katraan pienimmille, ja ihmeekseen hän sai itsekin paketin, ”elämänsä arvokkaimman”. Joulupaketista löytyi puhtaita alusvaatteita.
”Kai perheen vanhin tyttö, joka oli ikäiseni, oli huomioinut likaiset alusvaatteeni.”
Tummasilmäinen tyttö ja Heittola ihastuivat toisiinsa, ja jätkän vierailut ”paidanvaihtopaikassa” jatkuivat monena pyhänseutuna.
”Rakkautemme ei kuitenkaan ollut pysyvää laatua.”
Emäntä tarjoilee kahvia metsäsaunassa Rovaniemen Ylä-Säynäjän savotalla vuonna 1923. Kuva: Museovirasto / Kansatieteen kuvakokoelma / Sakari PälsiKuutamo lampuksi
Aivan kuin puiden välistä pilkottaisi valoja, Usko Luostarinen huomasi jouluyönä 1954 Inarissa. Hän oli aamuyöstä lähtenyt savottakämpältä suksilla tavoittelemaan riekkoja haulikkonsa tähtäimeen. Työmaa oli pyhiksi suljettu, mutta parikymmentä miestä vietti kämpällä jouluaan.
”Minulla ei muuta asuntoa ollutkaan, ja sama tilanne se kai oli muillakin jääneillä”, Luostarinen muistelee savottaperinnekirjassa Muut sortaa, saha yksin puoltaa.
Salaperäisen valon lähde selvisi hänelle, kun metsästä löytyi nuotio ja sen ääreltä yrmeänä tuttu työmies. Muitakin jätkiä lämmitteli puiden lomassa tulilla odottamassa päivän valkenemista, jotta työt voisivat jatkua. Luostariselle, johdon edustajalle, kerrottiin vain pitkin hampain, että komea kuutamo oli saanut jonkun asioilleen heränneen miehen usuttamaan joukon yötyöhön.
”Luullakseni se oli eräänlainen vastalause vähän kaikelle. Lopen yksinäiset, omaa asuntoa ja kotia vailla olevat, vähän nälkäiset ja krapulaiset, sittenkin muille parempiosaisille joulunviettäjille kateelliset miehet purkivat katkeruutensa näin vastakkaisella teolla”, Luostarinen järkeilee.
Jätkät ehkä ajattelivat, että jos yhteiskunta antaa heille vain raskasta metsätyötä, tartutaan sitten siihen. Vaikka jouluyönä.
Tukkisavotat käynnistyivät usein jo ennen joulua, aikaisina talvina myös Etelä-Suomessa. Tukkia ajetaan hevosella Hartolassa 1. joulukuuta 1964. Kuva: Museovirasto / Journalistinen kuva-arkisto / Erkki VoutilainenÄijäparven äidiksi
Kortemännikön työmaan pääpirtillä Kittilässä Helena Sarvela aloitti vuonna 1947 jouluvalmistelut suursiivouksella. Hakoluudalla hän ja toinen kokki huiskivat puhtaaksi seinät ja katot, varpuluudalla ja vedellä lattiat. Miesten makuusijat, ritsit, pestiin harjalla ja lipeällä.
”Paha haju leijui ilmassa kauan. Ilman raikastamiseksi poltettiin katajia jossain peltitörpössä”, kokki muistelee perinnekirjassa.
”Useimmat miehet lähtivät aaton aattona koteihinsa. Muutamia lentojätkiä, kulkumiehiä, joilla ei ollut paikkaa, mihin mennä, jäivät savotalle. Sinne jäin minäkin, Tampereelle olisi ollut liian pitkä matka. Toinen tyttö lähti kotiinsa.”
Jouluaattona joku miehistä haki sisälle kuusen. Sarvela askarteli latvaan paperitähden ja asetteli oksille pumpulia. Muuta ei koristeeksi löytynyt.
Ruokapöydälle emäntä levitti paperilakanan liinaksi, ja tallilyhdyn valo sai korvata puuttuvat kynttilät.
Ehkäpä Sarvelan mielessä liikkui valmisteluiden lomassa neuvo kämppäemännän roolista äidillisenä hoivaajana, joka huolehtii miesten hyvinvoinnista.
”Ajattele heitä, emäntä, kuin suurta lapsiparveasi, jota Sinun on hoidettava ja kasvatettava”, tutkija Terhi Reiterä siteeraa artikkelissaan Kämppäemännän käsikirjaa.
Kämppäemäntä lakaisee saunan edustaa Rovaniemen Ylä-Säynäjän metsätyömaalla vuonna 1923. Kuva: Museovirasto / Kansatieteen kuvakokoelma / Sakari PälsiKokille kiitokseksi
Jouluaterialle kortemännikköläiset kävivät saunan jälkeen.
”Nyt ei ruokaa jaettu luukusta, vaan söimme kaikki saman pöydän äärellä”, Helena Sarvela kirjoittaa.
Sodan jälkeen ruoka oli yhä kortilla ja kaikesta pulaa. Miltä lie kaupanvälittäjiltä oli kuitenkin saatu hankittua ainekset perunamuusiin, patapaistiin, riisipuuroon ja hedelmäsoppaan. Syömisen jälkeen joukko lauloi kaikki osaamansa joululaulut, niin Enkeli taivaat kuin Porsaat äidin.
Helena Sarvela ja hänen sulhasensa kustansivat kaikille lahjaksi juhlakahvit, korvikkeen sijasta oikeaa Gevalia-kahvia ja pari palaa sokeria kullekin. Kahvin kanssa tarjolla oli munkkeja, ilman uunia kun ei voinut leipoa pullaa.
”Miesten joukossa oli sellaisia, jotka jo monta Joulua olivat viettäneet metsäkämpillä. He kertoivat, että tämä oli erilainen Joulu, ettei heitä ennen ollut kukaan huomannut. Koskaan ennen ei heidän kämpilleen ollut kokki jäänyt Jouluksi. Taisivat vähän ujostella sitä valkoista paperilakanaakin kämpän pöydällä. Silmäkulmissakin kimmelsi jotain.”
Väki istuskeli kämpässä yhdessä pitkään, ja miehet tarinoivat muistojaan. Ei kiroiltu eikä pelattu korttia kuten tavallisesti.
Joulupäivän iltana kulkuset alkoivat taas kilistä pihalla. Lomalaiset palasivat, kuka haikein mielin, kuka riehakkaana.
”Pian kämpästä kuului hoilotusta ja kiroilua. Arki palasi. Joulun rauha hiipi hiljaa pois.”
Tarpeeksi hyvä joulu
Lähes hartaasta joulutunnelmasta kertoi kirjailija ja metsänhoitaja Veikko Huovinen (1927–2009) vuonna 1950 ilmestyneessä esikoisteoksessaan.
Novellissa Jouluyö kämpässä kaksi vanhempaa miestä ja nuori poika jäävät kolmisin työmaalle, koska heillä ei ole kotia, perhettä eikä rahaakaan. Työnjohtaja on järjestänyt ruokatavaroita, rusinapussinkin, sekä tupakkaa ja muutaman kynttilän. Emäntä on ennen lähtöään pessyt kämpän, leiponut vehnästä ja levittänyt pöydälle iloiset paperiliinat.
Yksi miehistä hakee metsästä kuusen, jonka oksille sidotaan narulla neljä kynttiläntynkää. Sauna kuumenee, ja yhtä ja toista hyvää löytyy lautasille. Aterian jälkeen miehet makoilevat ja kuuntelevat radiota. Lasten ja kuorojen heleät äänet herkistävät mieliä.
”Nyt pyrkivät itsepäisesti esiin ne tunteet, jotka vuosien mittaan on karkein ottein tukahdutettu, jotka karut olosuhteet ovat alleen haudanneet”, kirjailija kuvaa.
Kun radiossa soi Ave Maria, joukon nuorimmainen ei löydä äitiä ajatuksiinsa, koska on koko ikänsä elänyt vieraiden nurkissa.
”Mutta on mukavaa kun on tuollaiset hyvät ukot kaverina”, hän miettii.
Kun jaloviina lopulta kaivetaan esiin, pullo ei tuo räyhähenkeä vaan kirvoittaa kunkin kertomaan elämänsä vaiheista.
”Oikeastaan nuo kolme vihreän kullan kaivajaa ovat sitä mieltä, että heillä on tarpeeksi hyvä joulu; mikä menisi tästä yli, olisi heille vierasta ja turhaa prameilua”, Huovinen kirjoittaa.
”Sataa jouluyön raskaita lumia. Kolme vaatimatonta ihmiseläjää nauttii lyhyestä onnenhetkestä salon sydämessä. Pyry rakentaa pehmeän, lauhan verhon tukkikämpän ja kavalan maailman välille.”
Veikko Huovinen: Jouluyö kämpässä. Teoksessa Hirri. Novelleja (WSOY 1950)
Lähteitä ja lisätietoja:
Timo Holtari, Pekka Laaksonen ja Unto Vento (toim.): Jätkät sen kun porskuttaa (Weilin+Göös 1970)
Terhi Reiterä: ”Kämppäemäntä, olet alituisen tarkastelun ja ’silmälläpidon’ kohteena!” Pohjois-Suomen kämppäemännät ja kämppäelämän sukupuolittuneisuus. Teoksessa Metsien miehiä ja naisia, Vuosilusto 9 (Metsähistorian seura ry ja Suomen metsämuseo Lusto 2012)
Esko Pakkanen ja Matti Leikola: Metsää, puuta ja kovaa työtä. Suomen metsien käytön historiaa (Metsäkustannus 2010)
Erkki Snellman (toim.): Muut sortaa, saha yksin puoltaa. Savottaperinnettä Lapista (Rovalan kannatusyhdistys ry 1991)
Artikkeli on julkaistu Aarteessa 11/2023.
Metsäpalvelu
Miltä metsäsi näyttää euroissa? Katso puun hinta alueittain ja hintojen kehitys koko Suomessa.
- Osaston luetuimmat
