Puisia pyhimyksiä koristi ennen väriloisto – Suomessa pyhimysveistoksia on säästynyt uskonpuhdistukselta paljon

Kun astuu keskiaikaiseen kivikirkkoon, silmään saattaa osua vaatimaton, puinen patsas. Se on aikanaan kuulunut johonkin suurempaan kokonaisuuteen, tai ainakin veistoksen suojana on ollut kaappi. Siinä se on hehkunut kulta- ja väriloistossaan. Jalokivet ovat saattaneet kimaltaa kruunussa, jota ei enää ole.

Pyhimysveistosten alennustila alkoi, kun Kustaa Vaasa erotti kirkon paavin alaisuudesta vuonna 1527. Reformaation nimissä kruunu ryöväsi kirkon arvoesineistön, ja pyhimyspatsaat vietiin vintteihin ja kellareihin.

”Ruotsissa käytettiin vielä 1600-luvulla morsiuskruunuina pyhimysten kultakruunuja, jotka oli piilotettu ahneelta kuninkaalta”, kertoo Turun museokeskuksen tutkija Bengt Selin.

Uutta uskoa ei omaksuttu oitis. Kansa vaali vielä pitkään pyhimysveistoksia, jotka antoivat lohtua ja turvaa, välittivät rukouksia Jumalalle ja tekivät ihmeitäkin. Keskiajan ihmisen mielestä korea veistos ei ollut esine vaan pyhimyksen ruumiillisen läsnäolon paikka.

Puusta on veistetty ihmispatsaita kauan ennen kristinuskoa. Kansallismuseon Pohjankurun ukonpää on arviolta 4 000–5 000 vuotta vanha. Muinaisesineisiin liitetty magiikka on saattanut siirtyä täällä Pohjolassa luontevasti pyhimyskulttiin.

Älä tee itsellesi patsasta, sanotaan toisessa Mooseksen kirjassa. Tätä käskyä noudattaen pyhimyspatsaita turmeltiin ja hävitettiin uskonpuhdistuksen nimissä. Veistoksia murskanneet väkijoukot huusivat: ”Katsokaa, se on vain puuta!”

Suomessa uskonpuhdistus eteni verkkaisesti, eikä katolista esineistöä tarkoituksellisesti hävitetty ja häpäisty. Ajan tavan mukaan joitakin patsaita on saatettu rangaista esimerkiksi viiltämällä nenä pois. Muun muassa Rauman kirkon Pyhää Annaa, Madonnaa ja Jeesus-lasta kuvaavan veistoksen hahmot ovat nenättömiä.

Suomessa on säilynyt katolisen ajan veistoksia poikkeuksellisen paljon, yli 800. Ne välittävät katsojalle syviä tunteita. Usein niistä välittyy harras, melankolinen tunnelma. Patsaiden kasvoista voi lukea niin rauhaa ja hellyyttä kuin hiljaista tuskaa ja epätoivoa. Pyhimyskuvia voikin tarkastella kuvina meistä ihmisistä.

Kuka veisti Korppoon kirkon madonnan? Entä Vanajan kirkon Taivaan kuninkaan? Veistokset ovat 1200-luvulta ja tuontitavaraa, eikä kirjallisia lähteitä ole.

Pyhiä veistoksia valmistettiin Keski-Euroopassa katedraalien ja luostareiden työhuoneissa ja myöhemmin käsityöläiskilloissa muun muassa Gdanskissa ja Lyypekissä. Joka kirkossa tuli olla ainakin krusifiksi, Neitsyt Maria sekä kirkon oma suojeluspyhimys.

Ruotsissa ja Norjassa oli paikallisia pyhimysverstaita jo 1100-luvulla. Suomeen tuotiin veistoksia muun muassa Gotlannista ja Uplannista, jonka tuotantoa jäljitteli niin kutsuttu Kaarinan mestari.

Keskiaikaisista patsaista väitöstyötään valmisteleva taidehistorioitsija Katri Vuola arvioi, että Suomessa on ollut omaa tuotantoa jo 1300-luvun alkupuolella.

”Mallit olivat tuontitavaraa, ja täällä saattoi olla muualta tulleita taitajia.”

Vuolan mukaan 1400-luvun lopulla ja 1500-luvun alussa Suomen omat työhuoneet tuottivat jo pääosan pyhimyspatsaista.

Suomessa tehtyjä pyhimysveistoksia on luokiteltu tyylipiirteiden mukaan. Puhutaan muun muassa Kaarinan, Korppoon, Liedon ja Sääksmäen mestareista.

Kaarinan mestarin työn tunnistaa muun muassa laakean kuperista silmistä ja pienestä leuasta, kun taas Korppoon mestarin veistoksissa nenä on kapea ja suupielet aina alaspäin.

”Kyse ei ole yksittäisistä veistäjätaitureista”, kertoo Vuola. ”Sanalla mestari tarkoitetaan nykyisin työhuonetta, pyhimysverstasta, joka on toiminut tietyllä seudulla ja jolla oli omanlaisensa veistostyyli.”

Turun linnassa on kolme pientä, karkeatekoista apostolipatsasta, joiden tekijäksi on nimetty Liedon mestari. Ukoilla on nokkamainen suu. ”Patsaista on turha etsiä signeerauksia, veistäjät ovat anonyymejä”, tähdentää myös tutkija Bengt Selin.

Apostoleista yksi on lehmusta ja kaksi tammea. Tammea ovat myös kolme lähes luonnollisen kokoista pyhimystä, jotka on siirretty linnaan Sundin kirkosta. Dendrokronologiset tutkimukset ovat paljastaneet, että veistosten puut ovat kasvaneet Pohjois-Saksassa ja ne on kaadettu eri vuosisadoilla: Madonnan 1260-luvulla, Johanneksen ja Pietarin 1380-luvulla.

Korppoon kirkon madonna, Kansallismuseon aarre, on Suomen vanhin keskiaikainen veistos. Madonna on saksanpähkinäpuuta ja sen alusta punapyökkiä. Se on tehty todennäköisesti Kölnissä, kun taas Hämeen linnan krusifiksi, Vanajan kirkon kruunupää Kristus lienee tanskalaista tekoa. Se on tehty tammesta, mutta käsi on haapaa.

Lyypekissä ennen vuotta 1425 kirjoitetuissa ohjeissa sanotaan, että kirkollisissa veistoksissa tulee käyttää ainoastaan tammea. Hampurissa sallittiin myös päärynäpuun ja saksanpähkinäpuun käyttö ja Rostockissa myös isolehtilehmus. Tammi on veistosten yleisin raaka-aine.

Puulajien tunnistaminen on vaikeaa. Veistoksen pinta on usein hyvin kulunut, ja sitä on maalattu ja käsitelty monin tavoin. 1800-luvulla katolisen kirkon pyhimyksistä tehtiin luterilaisen kirkon koriste-esineitä, ja ne saatettiin maalata valkoisiksi muistuttamaan marmoripatsaita. Näin turmeltui muun muassa Sauvon kirkon madonna, joka sekin on 1200-luvulta.

Aikaisemmin monia veistoksia, jotka tulkittiin Suomessa tehdyiksi, pidettiin koivuisina. Koivu vahvisti sen, että ne olivat kotimaista alkuperää.

”Uudet mikroskooppitutkimukset ovat paljastaneet, että nämä pyhimykset ovat usein helpommin työstettävää puuta, joko metsälehmusta tai leppää”, kertoo Vuola.

Keskiajan veistäjät käyttivät myös vaahteraa, saarnea ja raitaa. Ristinpuu tai pyhimysistuinten koristetornit saatettiin veistää männystä. Pohjois-Ruotsissa ja Norjassa havupuun käyttö on ollut yleisempää. Kun pyhä patsas koristeltiin, ”jalokivet” saatettiin muotoilla pihkasta.

Pariisissa 1270-luvulla kirjoitettu ohje neuvoo, että pyhimysveistos on tehtävä yhdestä puusta. Vain kruunun ja kämmenet saa veistää erikseen. Usein nuo osat ovat muuta puuta kuin varsinainen veistos, ja usein ne ovat kadonneet.

Puuta kuivattiin vuosia, ennen kuin sitä ryhdyttiin työstämään. Näin varmistettiin, ettei veistokseen tule halkeamia. Veistos voitiin vuolla puoliksi halkaistusta puusta, jonka takaosa poistettiin. Sitähän ei näkynyt, kun patsas oli kaapissaan.

Kokonaisesta puusta tehdyt veistokset voitiin kovertaa ontoiksi. Se hillitsi puun halkeilua, ja samalla patsaan paino keveni. Siitä oli apua, kun patsaita kannettiin kulkueissa.

Pyhimyksen sisässä saattoi säilyttää ehtoollisleipää, rukouslappusia ja pyhäinjäännöksiä.

Veistäjien työkalukopan varusteita olivat höylän lisäksi muun muassa telso eli kourukirves ja kourutaltta. Varsinkin tammen työstäminen vaati erityistaitoja. Veistoksia saatettiin tehdä sarjatyönä, jolloin yksi taitaja teki aina tietyn työvaiheen.

Katri Vuola kertoo, että puuaihio opittiin kiinnittämään vaakatasossa penkkiin, jota sitten käänneltiin 90 astetta kerrallaan. Tämän työn jälki näkyy veistoksissa. Myöhemmin aihiota osattiin pyörittää tasaisemmin.

”Pyhimyspatsaan päässä voi nähdä puutapin. Se on helpottanut veistämistä ja maalaamista. Myös puun ytimeen porattu reikä vähensi halkeamisvaaraa.”

Meidän päiviimme asti säilyneet keskiaikaiset veistokset ovat useimmiten puunvärisiä. Tutkija Bengt Selin selittää, että 1800-luvulla veistoksista pestiin värit pois, koska haluttiin tuoda esille taidokas veistosjälki.

Omana aikanaan pyhimykset ovat olleet hyvin elävän näköisiä ja loisteliaita. Ne edustivat taivaallista hoviväkeä.

”Maalari herätti patsaan eloon taidokkailla iho- ja vaatemaaleilla”, kuvaa Selin.

Maalarin työ oli huomattavasti arvostetumpaa ja paremmin palkattua kuin veistäjän. Veistoksissa käytettiin kultaa ja muita kimaltavia metalleja sekä hehkuvia, harvinaisia värejä, joiden sekoittaminen edellytti maalarilta erikoistaitoja.

Värit olivat keskiajalla arvokkaita, jotkin kultaakin kalliimpia. Pyhyyttä ilmentävää ultramariinia käytettiin muun muassa madonnan viitassa. Sitä saatiin lapis lazulista, kivestä, jota tuotiin Eurooppaan Afganistanista saakka.

Artikkeli on julkaistu Aarteessa 10/2017.

Avaa artikkelin PDF