Kuusikymppiset vaeltajat jakavat vinkkinsä Lapin-reissuihin: ”Älä unohda nippusiteitä”

Mistä noilla aina riittää puhuttavaa?

Meitä on neljän hengen porukka vaeltamassa tuvalta toiselle. Miehet, kuusikymppiset serkukset, ovat niin syventyneitä konejuttuihinsa, etteivät huomaa kiskovansa kaulaa perässä taapertavaan naisväkeen.

Lopulta siippamme havahtuvat, pysähtyvät ja jatkavat juttuaan. Kun saavutamme heidät, he jatkavat tyytyväisinä eteenpäin, ja välimatka kasvaa taas.

Toisaalta tiedän, että tiukan paikan tullen he vaikka kantaisivat meidät. Eivät he mitään alppieroa ole juonittelemassa.

Olemme taas lähdössä Lappiin. Se on 13. yhteinen ruskaretki ja jotakin, mitä odottaa koko vuoden. Jalat kipeytyvät patikoimisesta ja vatsalihakset nauramisesta. Avarat maisemat ravitsevat silmiä ja sielua.

Maisemaa Aakenustunturilta Levin suuntaan syyskuussa 2022. Kuva: Mari Ikonen

Pitää tarkistaa kartasta: vuosien varrella olemme taivaltaneet Enontekiöllä, Inarissa, Kittilässä, Kolarissa, Pelkosenniemellä, Posiolla, Muoniossa, Sallassa, Savukoskella, Sodankylässä ja Utsjoella.

Kerran olimme Kuusamon Oulangalla ja toisen kerran Suomussalmen Hossassa, mutta siellä oli liikaa vastaantulijoita.

Useimmiten reissu on tehty syyskuun kolmannella viikolla. Pohjois-Lapissa ruska on silloin jo hiipumassa, vähän etelämpänä parhaimmillaan.

Upein väriloisto on jäänyt mieleen Karigasniemen Ailigastunturilta syyskuussa 2021, kun palasimme Nuorgamista etelään Tenojoen vartta.

Kaikenlaista säätä on nähty. Sankkaa sumua Lemmenjoella, lumimyrsky Kiilopään laella. Kastuneita vaatteita on kuivateltu nuotiolla.

Toisaalta 2020-luvulla on ollut välillä suorastaan helteistä, ja pipo on vaihtunut lierihattuun. Metsäpalovaroituksen aikana ei voi paistaa nuotiomakkaraa.

Kiilopään huipulla iski kunnon lumimyräkkä syyskuussa 2014. Kuva: Mari Ikonen

Takana on tusina pohjoisen reissua tällä porukalla. Vas. Mari Ikonen, Hannu Vähänen, Eeva Toukovalkama ja Kalevi Toukovalkama. Kuva: Mari Ikonen

Karigasniemen Ailigastunturilla syyskuussa 2021 ruska oli komeimmillaan. Kuva: Mari Ikonen

Eräjorma-asteikolla emme ole kunnon vaeltajia, koska emme yövy teltassa. Se johtuu naisten mukavuudenhalusta.

Hotellisänkyä emme vaadi, mutta seinät ympärille, katon pään päälle ja mieluiten patjan vanhojen luidemme alle, vaikka on sitä maattu myös puolen sentin paksuisella makuualustalla.

Yö Ravadasjärven autiotuvassa ei unohdu. Kännykkäkenttä oli niin heikko, että vasta aamulla meidät saavutti odotettu viesti lapsenlapsen syntymästä. Konjakkimatti kiersi kyyneleisen onnen tunnelmissa.

Syyskuussa 2023 olin varannut meille kaksi yötä Tikkasen Vieriharju -nimisestä Metsähallituksen vuokratuvasta Kemihaarasta. Laveripaikkoja siellä oli luvatut neljä, mutta patjoja löytyi kaksi. Herrasmiehet uhrautuivat.

Vaimot saivat patjat, miehet yrittivät löytää mukavaa asentoa Tikkasen Vieriharjun vuokratuvalla. Kuva: Mari Ikonen

Morgamojan Kultalan vuokratuvassa teimme virheen, kun jätimme rinkat lattialle. Yöllä kuului rapinaa, ja aamulla sivutaskujen välipalapatukoissa oli hampaanjälkiä. Loppuajaksi rinkat ripustettiin kattoon.

Hienoin tupamaisema oli sekin Lemmenjoen kansallispuistossa, Härkäkosken vuokratuvalla. Tyynen veden takana häämötti Morgam-Viibuksen huippu. Kyllä kelpasi saunoa ja kastautua jääkylmään jokeen.

Hulppeimmat tilat neljälle oli Metsähallituksen Keimiöjärven vuokratuvassa, jossa rentouduimme Hetta–Pallas-vaelluksen päätteeksi.

Sauna tosin oli lahoamispisteessä ja sittemmin purettu. Myös itse tupa poistuu vuokrakäytöstä ensi vuoden alussa.

Deluxe-majoitus neljälle Metsähallituksen vuokratuvassa Hossassa syyskuussa 2020. Kuva: Mari Ikonen

Deluxe-näkymät Metsähallituksen Härkäkosken vuokratuvalta syyskuussa 2014. Kuva: Mari Ikonen

Mies ei lähde minnekään ilman puukkoa ja kirvestä, ja myös ensiapulaukku meillä on aina mukana. Toistaiseksi olemme pärjänneet rakkolaastareilla ja buranalla. Koputan puuta.

Jalkineita on korjattu nippusiteellä. Kalliiden, vain muutaman vuoden ikäisten vaelluskenkien pohjat alkavat irvistellä ihmeen herkästi.

Kilpisjärven erämaassa kaaduin kivikossa selälleni, mutta rinkka otti pehmeästi vastaan. Toissa talven liukastumisen jälkeen tiedän, miltä nilkan murtuminen tuntuu, ja puistattaa ajatella, että se tapahtuisi tiettömien taivalten takana.

Jo pitkään olemme suosineet päivänkakkaravaelluksia. Se tarkoittaa, että käytössä on tukikohta, josta teemme päiväretkiä reput selässä. Askel kevenee kummasti. Myös kävelysauvoista on paljon iloa.

Pikkuhiljaa reissuihin on hiipinyt mukaan kalastusta. Seurueen miehiä houkuttelee ajatus eksoottisemmasta saaliista kuin etelän mökkijärvien hauet ja ahvenet.

Ajankäyttö–tuotos-suhde ei ole ollut kummoinen, mutta olemme nähneet hienoja vesistöjä ja jonkin verran myös kaloja. Optimismi ei ole karissut.

Saanalla oli pilvistä mutta silti mahtavat maisemat. Kuva: Mari Ikonen