Kuka päättää, onko minun luontosuhteeni vääristyneempi kuin sinun?

Luin taannoin sanomalehdestä kolumnia, jonka mukaan luontosuhde on vääristynyt silloin, kun ristiriidat pyritään rauhoittamaan tappamalla. Kolumnia lukiessa alkoi väkisin nousta karvat pystyyn.

Kuinka helppoa onkaan lähteä moittimaan muiden luontosuhdetta varsinkaan tutustumatta ensin niihin muihin ja heidän kokemuksiinsa.

Tekstin mukaan ympäristöpolitiikka on rikki, koska päätöksentekijät suhtautuvat luontoon ja rauhoitettuihin lajeihin kielteisesti. Jos laji koetaan ”häiritseväksi”, se tapetaan, kuului syytös.

Häiritseminen tuntuu rienaukselta samaan aikaan kun lampaankasvattaja tilittää, kuinka hän öisin nukkuu laitumen vieressä pitäen katraastaan huolta ja peläten lampaita tappaneen suden paluuta tiluksille.

Kolumnin mukaan valkoposkihanhista on ”riesaa” viljelijöille. Samaan aikaan takana on pahin hanhikevät miesmuistiin. Paikoin koko rehusato menetettiin hanhien suihin. Kuka puhuisi riesasta, jos osa palkasta jäisikin tulematta joka kevät omalle tilille?

Kaupunkien puistoissa poikasiaan hoivaavien hanhien seuraamisen tuomien luontokokemusten taloudellista arvoa ei kuuleman mukaan ole laskettu.

Kenelle on todellinen luontokokemus se, että hanhia ja niiden kakkaa on puistot ja rannat täynnä? Käsi pystyyn kaikki ne, joille se on arvokas luontokokemus.

Kirjoittajan mukaan luonto ei ole pelkkä viljelijöitä, kalastajia tai ylipäätään ihmisiä haittaava menoerä. Luonto ei ole tietenkään ole pelkästään mitään, mutta asioiden yksipuolinen tyrmääminen ei auta asiaa.

Suden tai minkä tahansa muun eläimen suojelu ei ole asia, joka voidaan irrottaa pelkäksi luonnoksi. Mukana tulee aina koko muu maailma; ihmiset, muut eläimet, yhteiskunta, elinkeinot ja tunteet.

Hyvä esimerkki on karhu. Karhu on ollut arvostettu metsän kuningas, jota on myös metsästetty. Nyt karhusta uhkaa metsästyksen torppaantumisen myötä uhkaa tulla pelätty haittaeläin.

Ei kukaan varmasti halua ajaa karhuja sukupuuttoon, mutta yhteiselo pitää olla kaikkien kannalta siedettävää ja keinoja yhteiseloon etsiä yhteistuumin.

Se, että ihmisten ongelmat otetaan tosissaan, ja he voivat olla mukana päättämässä omaa elämäänsä koskettavista asioista, auttaa myös eläimiä.

Oma luontosuhteeni on varmasti erilainen kuin kolumnin kirjoittajalla, toisella metsästäjällä tai vaikkapa lammastilallisella tai kalastajalla.

Minä en silti voi sanoa, kenen luontosuhde on oikeampi tai väärempi. Jokainen kokee luonnon päivittäin eri tavalla.

Se mitä toinen vihaa, toinen rakastaa.