Erästely on mitä suurimmassa määrin välineurheilua

Isäni sotakaveri, kenraaliksi kohonnut Olli Korhonen oli suurien linjojen mies, joka ei takertunut lillukanvarpuihin.

Kun edessä oli työtehtäviin liittyvä metsäkeikka, hän ilmoitti asiasta kantavalla komentoäänellä: ”Kolmen vuorokauden sissireissu! Toimikaa!”

Kotijoukot käynnistivät välittömästi repun pakkausoperaation, koska joka tapauksessa tiesivät paremmin, minne kaikki sotaherran releet oli varastoitu. Pienemmän riesan tie.

Sotilaallisessa nokkimajärjestyksessä alemmalle tasolle sijoittuvan reserviläisen on selviydyttävä eräretken varustelusta omin voimin.

Erästely on mitä suurimmassa määrin välineurheilua. Vuodenaika ratkaise laajemman viitekehyksen. Tämä tarkoittaa tietysti, että talvella mukaan on otettava sukset – nykyisin valitsen liukulumikengät. Ne sijaitsevat oheisessa kuvassa takana oikealla.

Aivan tavallinen pilkkireissu noin 300 metrin korkeudella sijaitsevalle lammelle jossakin Koillismaan kairassa vaatii runsaasti tarkkaa etukäteisvarautumista.

Jos Napoleonin Grande Armeen töpinäporras olisi ollut yhtä huolellinen, ei krenatöörien olisi tarvinnut paeta häntä koipien välissä kenraali Talven iskiessä Venäjällä.

Kuten oheisesta kuvasta on pääteltävissä, materiaalin kuljetus kohdealueelle talvella on kätevintä suorittaa pulkalla. Se on parkissa kuvan keskellä. Pulkan päällä on oranssi, XL-kokoinen lämmittelytakki, joka vedetään kaikkien vermeiden päälle, jos tunturin vinkka hytisyttää.

Pulkan vetämiseen tarvitaan luja köysi (kuvassa sininen) ja sen kiinnittäminen hiihtäjän riuskaan keskivartaloon onnistuu kätevimmin Saksan puolustusvoimien (Bundeswehr) leveällä varusvyöllä. Samalla pilkkijästä tulee Nato-yhteensopiva jo ennen kuin Suomi on virallisesti edes sotilasliiton jäsen.

Pilkkireppu on must. Sen päällä istuessa pääsee miellyttävään, zeniläiseen transsiin, jos muistaa sujauttaa alleen solumuovisen peffanlämmittimen.

Kaira on kuvassa jäänyt kuolleeseen kulmaan, mutta ilman sitä ei tietenkään voi pilkille lähteä. Puukko, kirves, kartta, kompassi ja tulitikut ovat myös aina mukana vuodenajasta riippumatta.

Tarkkaavaisen lukijan huomio kiinnittyy ehkä lumilapioon, joka makaa pulkan vieressä. Sen avulla voi paitsi kaivaa tuulelta suojaavan poteron avannon ympärille myös ahertaa esille rannalla sijaitsevan, edelliskesän tulipaikan nietosten alta. Tällä reissulla lapiolle ei ollut käyttöä, sillä tulet viriteltiin jäälle.

Tulistelu lammella on riskialtista, koska nuotio sulattaa jäätä, tulipuut vettyvät ja kitkerä savu kirvelee silmiä. Tähänkin on ratkaisu. Nykyisin kuormaan kuuluu vanha uunin paistolevy. Nuotio roihuaa sen päällä ilman sulamisvesiin liittyviä komplikaatioita. Enemmän vaikeuksia ilmenee kotona, kun on keksittävä selitys, mihin paistopelti on uunista hävinnyt.

Jäälle levitettyjä varusteita tarkemmin tutkiessa huomio kiinnittyy kirkkaanvärisiin, vesitiiviisiin kuljetuspusseihin vasemmalla. Vihreässä kulkevat pilkkivehkeet vuorikiipeilijän lukkohakasella repun ulkopuolelle ripustettuna. Heti valmiina käyttöön!

Oranssiin pussiin on pakattu kahvitermos, joka on lisäeristyksen saavuttamiseksi sujautettu vanhaan villasukkaan. Eväsleivät, taukosikari ja samppanjavispilä kulkevat ruotsalaisvalmisteisessa, mustassa eväsrasiassa, joka tarvittaessa toimii myös soppalautasena. Kuksa siinä vieressä on puhtaasti dekoratiivinen elementti, sillä sumpit voi juoda termarin kupista.

Tumma juomapullo oranssin pussukan edessä on litteä, jotta se mahtuu maastopuvun reisitaskuun. Siellä urheilujuoma pysyy suunmukaisena pakkasellakin.

Aina jotakin kuitenkin unohtuu. Se ei ole Murphyn vaan luonnonlaki.

Kenraali Korhoselle asia valkeni jo ensimmäisellä kahvitauolla: ”Perkele, kermapullon varakorkki puuttuu!”