Kesän 1881 loppu oli ollut märkä. Sadetta oli saatu liki tauotta kaksi kuukautta. Sanomalehdet Jyväskylässä maalailivat kuvaa horisontin takana väijyvästä katovuodesta.
Muutama peninkulma pohjoisempana Rautalammin pitäjän (nykyisen Konneveden) Kärkkään kylän metsissä samonneilla metsänmittaajilla saattoi pusero olla usein märkä. Heidän tehtävänsä oli kurotella mittahaarukoilla tukkien paksuuksia 24 jalan eli 7,3 metrin korkeudelta valmisteilla olevaa puukauppaa varten.
Syksyn mittaan tietoa oli saatu niin paljon kasaan, että tiistaina 27. syyskuuta 1881 neljä miestä saattoi kokoontua Tankosalmen talon tupaan puukauppa-asioissa.
Miten kaupanhieronta Tankosalmen pirtissä eteni, jää historian hämärään, mutta jotain asioiden etemisestä voimme arvailla alkuperäisen puukontrahdin perusteella. Sitä on säilytetty talossa liki 142 vuotta, paperin allekirjoituksesta asti. Annetaan kauniilla käsialalla piirretyn harvinaisen aikalaistodisteen viedä meidät 1880-luvun puukauppatilanteeseen.
Miehistä kaksi istui tapahtuminen keskiössä: talon 40-vuotias isäntä Juho Häyrinen ja puukauppa-asiamies Anton Fagerholm, 31. Kaksi muuta eli kaupan todistajiksi kutsutut Isak Rautiainen ja Adam Laukkarinen seurasivat sivusta, kun Fagerholm ja Häyrinen keskustelivat loppusuoralle edenneen puukauppakontrahdin yksityiskohdista.
Fagerhomilla oli salkussaan iso nippu rahaa; tuhat markkaa, josta varmasti iso osa viiden markan seteleinä. Se olisi käsiraha puukaupasta, loput maksettaisiin myöhemmin.
Sovittavaa oli paljon: Piti määritellä hakkuualueen koko ja rajat sekä se, mitä puita hakattaisiin. Ostaja halusi kuusi-, petäjä- ja honkapuut, jotka olisivat tyvestä ylöspäin mitattuina 24 jalan (7,3 metrin) korkeudessa yhdeksän tuumaa ( 22,8 cm) kuorinensa tai suuremmat.
Suuret hongat olivat metsän arvostetuimpia puita niin sahureiden kuin myyjien silmissä. Kymmenkunta suurta honkaa Juho Häyrinen halusi ottaa metsästä talonrakennuspuiksi. Mutta myös pienempiä, ostajalle liian vaatimattomia puita sovittiin jätettäväksi talon omiin tarpeisiin.
Jos Häyrinen vahingossa tai muuten ottaisi ostajalle kuuluvan puun, hän maksaisi siitä kymmenen markkaa eli noin viisinkertaisen hinnan rungon käypään arvoon nähden. Jotta riitaa ei tulisi runkojen paksuudesta, sovittiin niiden mittaus tehtäväksi talviaikaan. Puiden ajon yksityiskohdista uittovesistön rantaan sovittiin tarkasti.
Kyseessä oli niin sanottu summakauppa, jossa ostaja sai ottaa alueelta kaikki kontrahdissa mainitun kokoiset puut. Kauppaan kuului, että ostaja vuokrasi Tankosalmen talon metsää 150 hehtaaria viideksi vuodeksi. Sen aikana ostaja saisi hakata puuta alueelta sovittujen ehtojen mukaisesti. Vuokrakorvaus ei ollut suuren suuri, viisi markkaa vuodelta, noin viiden tukkipuun arvon verran.
Varsinaisen puukontrahdin arvoksi tuli 3 875 markkaa, jotka tilitettäisiin myyjälle kolmessa erässä.
Kun puukaupan yksityiskohdista oli päästy yhteisymmärräykseen, Fagerholm nosti kaksi hieman nykyistä A4 kokoa suurempaa paperia pöydälle, kastoi kynän kärjen musteeseen ja teksti alkoi juosta paperille: ”Tämän kautta vuokraan minä Johan Kasper Häyrinen omistaltamani Tankosalmen perintötilalta...”
Ostajan ja myyjä nimikirjoitusten jälkeen kaupan puumerkillä vahvistivat kirjoitustaidottomat todistajat Rautiainen ja Laukkarinen. Sen jälkeen Juho Häyrinen pani kontrahdin visusti talteen. Siihen kirjattaisiin vielä loppusummien maksatus, yli kaksi kolmasosaa kaupan arvosta.
”Ei ole tiedossa, onko näistä metsistä aikaisemmin myyty puuta, mutta tämä on ensimmäinen myyntipaperi.” Ismo Häyrinen
On onnekkaiden sattumien summa, että tiedämme näinkin paljon 1881 tehdystä puukaupasta.
Tilan nimi on muuttunut Vanha-Tankoseksi. Tuvassa Juho Häyrisen jälkeläinen asettelee varovasti 142 vuotta vanhan kauppakontrahdin pirtin pöydälle. Se on säilynyt yllättävän hyvin ja luettavana. 1800-luvun puukaupan dokumenttina se on äärimmäisen arvokas lähde paitsi suvulle, myös tutkijoille.
”Ei ole tiedossa, onko näistä metsistä aikaisemmin myyty puuta, mutta tämä on ensimmäinen myyntipaperi”, tilan omistaja Ismo Häyrinen näyttää isoisänsä isän Juho Häyrisen allekirjoittamaa kontrahtia. 1841 syntynyt Juho oli vuonna 1785 isojaossa muodostetun Tankosalmen tilan neljäs isäntä, Ismo Häyrinen kahdeksas.
Läheltä piti, että ensimmäinen kontrahtipaperi olisi hävinnyt savuna ilmaan. Talo, jossa sopimus kirjoitettiin, paloi eräänä sunnuntaina vuonna 1896 maan tasalle.
Piika oli unohtanut työntää luukuttomassa uunissa palavia pitkiä halkoja eteenpäin sillä seurauksella, että tuli paloi halkoa pitkin ulos uunista, tiputti kekäleitä lattialle ja sytytti talon. Isäntäväki kuuli uutisen talon palosta kesken kirkonmenojen. Kun he ennättivät kotiin, talo oli mennyttä.
Seuraava, tasanurkkaiseksi hirsistä salvettu päärakennus valmistui vuonna 1902. Juho Häyrinen ei ehtinyt talosta nauttia. Hän kuoli samana vuonna, ja talonpito jäi hänen leskelleen Marialle.
Ensimmäinen puukauppakontrahti talletettiin klaffipiironkiin. Seuraavat puukaupat vuonna 1905 tehnyt Maria talletti kontrahdit samaan paikkaan, kuten myös hänen poikansa, 1889 syntynyt Selim. Vuoteen 1946 mennessä puukaupoista kertyviä dokumentteja oli kertynyt tusinan verran.
”Piironki oli Selim-papan huoneessa, eivätkä lapset saaneet mennä sitä tonkimaan”, Ismo Häyrinen muistelee.
Millaiselle ostajalle Juho Häyrinen puunsa möi? Vanha-Tankosen tupaan setelinipun kanssa 1881 astellut ostoasiamies Fagerholm oli viipurilaisen Hackman & Co:n kauppahuoneen ja tämän kumppanin liikemies William Ruthin asialla.
Keiteleellä uittopäällikkönä toiminut Ruth tunsi seudun metsät, ja hänellä oli myös rahaa. 1870-luvun lopun laskusuhdanteessä Ruth osteli Kymijoen suun vaikeuksiin ajautuneiden sahayhtiöiden puuvarastoja. Kesällä 1880 hän pani omistamansa suuren puuvaraston rahoiksi. Rahat polttelivat taskussa, mutta ei kauaa. Jo seuraavana vuonna hän osti yhdessä viipurilaisen Hackmanin kauppahuoneen kanssa Karhulan höyrysahan. Sen uutuuttaan kiiletevät raamit tarvitsivat tukkeja ylhäältä Kymijoen latvoilta.
Ruth pani asialle Keiteleellä hänen laivojaan ajaneen nuoren Fagerholmin, joka osasi kirjoittaa ja laatia sopimuksia.
”Jonkin verran huijauksia varmasti tapahtui, mutta ei laisinkaan niin paljon kuin luullaan. Metsäyhtiöiden kilpailu oli 1870-luvulla kovaa, mikä piti hintatasoa yllä.” Jorma Ahvenainen
Voisi kuvitella, että talonpoikainen puunmyyjä olisi ollut ostajien huijauksille helppo kohde. ”Jonkin verran huijauksia varmasti tapahtui, mutta ei laisinkaan niin paljon kuin luullaan. Metsäyhtiöiden kilpailu oli 1870-luvulla kovaa, mikä piti hintatasoa yllä”, Jyväskylän yliopiston taloushistorian emeritusprofessori Jorma Ahvenainen sanoo. Hän on kirjoittanut Suomen sahateollisuuden historian.
Juho Häyrisen puukauppa vuodelta 1881 osui historiallisen saranakohtaan, jossa talonpoikien suullisista puukaupoissa alettiin siirtyä yksityiskohtaisesti laadittuihin kirjallisiin sopimuksiin. Talon seuraava puukauppa vuonna 1905 tehtiin jo painetulle kaavakkeelle. Silloin tukkien jalostaja löytyi lähempää Säynätsalosta, jonne liikemies Johan Parviainen oli perustanut sahan.
”Ennen suurta tukkihuimausta 1870-luvulla metsää omistavat talonpojat toivat tukkeja itse sahalle, ja niistä maksettiin kappalehinta.”
Suuri tukkihuimaus oli Saksan-Ranskan vuoden 1870 sotaa seurannut sahatavaran korkeasuhdanne, joka Suomessa näkyi selvästi Kymijoen uittovesistön latvoilla Jyväskylässä.
”Jyväsjärven rannassa oli melkein joka miehellä tukkeja. [...] Rahaa oli jokaisella ja toista helposti saatiin. Ostettiin jos jotakin”, kuvaillaan tilannetta Jyväskylän kaupungin historiassa.
Kirjallisiin kontrahteihin siirtyminen 1880-luvulla selvensi puukauppoja talonpojan eduksi. Juho Häyrinenkin sai rahansa sovitusti. On vaikea arvioida, kuinka hyvät kaupat hän nykyisillä puukaupan mittareilla teki.
Nykyrahaksi muutettuna Juho Häyrinen sai hakkuista Tilastokeskuksen rahanarvomuuntimen mukaan noin 19 000 euroa.
Oliko se paljon vai vähän? Kuvan muodostaminen on vaikeaa monestakin syystä. 1880-luvulla Suomessa elettiin vielä pitkälti omavarais- ja vaihdantataloudessa. Rahalla ollut samanlaista merkitystä kuin nykyisin, sillä siirtymä vaihdantataloudesta rahatalouteen oli alkuvaiheessa. Se näkyi esimerkiksi niin, että ihmistyö oli halpaa. Rengin päiväpalkka oli 1880-luvulla 1,5–2,5 markkaa ei eli juurikaan ison tukkipuun hintaa enempää.
Jos hakkuumiehen palkat olivat nykymittareillla alhaiset, ei työn tuottavuuskaan ollut kaksinen. Savotalla työn tulos oli kaksi kolme runkoa päivässä miestä kohti, kun kaato, lastaus ja ajo otettiin huomioon. Se tarkoitti, että 500 kuution metsäkauppaan kului 170–250 miestyöpäivää. Nyt kaksi miestä eli moton ja ajokoneen kuljettaja tekevät saman savotan muutamassa päivässä.
Kuinka paljon Häyrisen metsästä lähti vuosina 1881–1886 sahatukkeja uittoon ja edelleen Kotkaan höyryvoimalla lankuiksi sahattavaksi, on vaikea arvioida. Kaadettujen puiden määrää tai yhteistilavuutta ei laskettu, mutta kaadettujen puiden koon alaraja voidaan arvioida.
”Mitta- ja laatuvaatimukset täyttävän puun tilavuus oli runkokäyräyhtälöiden perusteella 712 litraa”, Metsäteho Oy:n tutkija Timo Melkas laskee.
Pienimmät kelpuutettavat puut olivat järeydeltään keskimääräisiä tai järeämmän puolella. Nykyisin rinnankorkeudelta tehtävän mittaustavan mukaan niiden paksuus olisi 1,3 metrin korkeudella maasta 28 senttiä ja kantoläpimitta 35,5 senttiä eli nykyisten metsänhoidon uudistamissuositusten mukaisia.
Tilan kolmannessa puukaupassa vuonna 1911 Lahden Polttimo Oy:n kanssa puiden paksuuden tuli olla 5,5 metrin korkeudessa 15,5 senttiä tai enemmän. Pienimpien otettujen runkojen tilavuus oli siis 254 litraa.
Tässä kontrahdissa puiden määrä jo laskettiin lopputilityksessä. Runkoja kaadettiin 40 hehtaarin alalta 2 032 kappaletta. Sen perusteella puuta lähti hakkuussa minimissään 517 kuutiometriä.
Yhdestä rungosta maksettiin 1,70 markkaa eli kaupat tehnyt leskirouva Maria Häyrinen sai kaupasta 3 975 markkaa, nykyrahassa noin 18 000 euroa. Kuutiohinnaksi tulee siten noin 35 euroa.
Omakustannekirjassaan Metsä puhuu, miehet tarinoi Veitsiluoto Oy:n entinen aluejohtaja Veikko Vuontisjärvi kertoo Kemi-yhtiön maksaneen 1914 tukkirungosta 3,50 markkaa kappale eli 5–7 markkaa kuutiolta, mikä vastasi hakkuumiehen kahden päivän palkkaa. Nykyrahassa se olisi 19–27 euroa kuutiolta eli hieman vähemmän, mitä Maria Häyryselle maksettiin muutama vuosi aikaisemmin.
Ensimmäinen nykyaikainen tilavuusmitoilla tehty puukauppa Vanha-Tankosen tilalta tehtiin vuonna 1926, jolloin G.A. Serlachius osti kuusipropseja hankintakauppana. Noin parikymmenen kilometrin päähän Suolahden rautatieasemalle toimitetuista, pinotuista, kuorituista ja metrin määrämittaan katkotuista kuitupuista maksettiin 65 markkaa eli nykyrahassa 24,30 euroa pinokuutio. Kiintokuutioiksi muutettuna hinta oli nykyrahassa noin 16 euroa.
Puukauppoja Vanha-Tankosen tilalla on tehty säännöllisesti. Ensimmäiset yli sata vuotta ne olivat harsintahakkuita, joissa parhaat puut hakattiin aina pois. Sittemmin hakkutapa muuttui suositusten mukaiseksi jaksottaiseksi kasvatukseksi. Ensimmäiset päätehakkuiden jälkeen istutetut metsät alkavat olla uudistusikäisiä.
”Ei metsän kasvua voi estää, se uudistuu, tekipä ihminen mitä tahansa. Toki siinä luontoa voi auttaa”, Ismo Häyrinen sanoo.
Kuin todisteena tästä Häyrinen viittaa nuoreen männikköön, joka kohoaa talon vieressä. Talvisodan alla 30. kesäkuuta 1939 sen yli pyyhki raju pyörremyrsky, joka heitteli talojen kattoja irti ja nosti kokonaisia puita juuriltaan. Tuho oli totaalista, mutta nyt paikalla kohoaa salskea mäntymetsä.
Miltä metsäsi näyttää euroissa? Katso puun hinta alueittain ja hintojen kehitys koko Suomessa.
