Heikki Salo osti metsäpalstan ja rakentaa sinne mökin, jonka hiilijalanjälkeä kompensoidaan koko suvun voimin

Tammikuussa 2019 muusikko Heikki Salo, 61, kertoi radio-ohjelmassaan Elämänohjeita lumihiutaleille ostaneensa Lapuan Ruhan kylästä metsää keskustellakseen metsän kanssa. Se kuulosti persoonalliselta syyltä hankkia metsää, ja pyysin haastattelua.

Sain pian vastauksen: Hei Riitta, tehdään juttu, jos pystyt junailemaan tämän niin, että homma pysyy hiilineutraalina. Miten sinä sen teet, sitä en tiedä. Mutta rahalla et selviä. Eiks tää ookin jännää! Heikki

Tekisimme jutun toukokuun lopulla, kun palstalla tehtäisiin maanmittarin johdolla lohkomistoimitus. Yksityiskohtaisia hiilijalanjälkilaskureita ei ollut tuosta vain löydettävissä, ja hiilijalanjäljen kompensoiminen se vasta olikin vaikeaa selvittää. Joidenkin asiantuntijoiden mielestä kompensaatio on jopa turhaa. Ainoa, mikä ratkaisee, on fossiilisten polttoaineiden jättäminen käyttämättä.

Jutuntekoa edeltävänä iltana ajoin Helsingistä mökillemme Akaaseen, josta kaivoin mukaani kastanjantaimen ja kaksi kuusentainta. Varhain seuraavana aamuna jatkoin junalla Tampereelle taimet sylissäni. Junasta hyppäsin Heikki Salon hybridi-Toyotan kyytiin, ja matkan varrelta poimimme kyytiin valokuvaajan.

Ainakin jakaisimme 400 kilometrin hiilijalanjäljen Tampereelta Lapualle ja takaisin kolmeen pekkaan, ajattelin.

Perillä Lapuan Ruhan kylässä Miljoonasade-yhtyeen biisintekijän pitkäaikainen haave konkretisoitui. Rokkarista tulisi lohkomisen myötä virallisesti metsänomistaja. Tarkkaan ottaen osaomistaja: kaksi kolmasosaa palstasta on hänen.

”Olin jo neljä viisi vuotta etsinyt sopivaa metsää. Onneksi sana ostoaikeistani oli alkanut kiiriä, ja sain viime syksynä tarjouksen. Tammikuussa tehtiin kaupat, ja nyt ollaan tässä”, Heikki Salo kertoo.

Metsästä on kehkeytynyt monitahoinen hanke, johon on punottu mukaan koko suku.

Lohkomistoimituksessa ovat läsnä Heikin pikkuveli Hannu Salo, joka työskentelee Jyväskylän yliopiston kemian laitoksen laboratoriomestarina, ja Heikin siskon poika, Tampereen Teatterin näyttämöpäällikkö Lasse Männikkö, metsän toinen omistaja.

Metsäpalsta Lissunsalo on saanut nimensä Liisa-äidiltä ja palstalle rakennettava Toivonmaja edesmenneeltä isältä. Palstalla on vilkkaasti keskusteleva Facebook-ryhmä, johon on liittynyt 15 suvun jäsentä.

”Metsähankkeessa on kysymys juurista. Siksi palsta sijaitsee kotikylässäni.”

Salon suku viettää mielellään aikaa yhdessä rennosti ja erähenkisesti. Vuosia sitten pikkuveli Hannu kertoi sisaruksilleen Lemmenjoella kiertävästä legendasta. Tarun mukaan etelästä tulee neljä veljestä, jotka löytävät poronlavan kokoisen kultakimpaleen.

”Näin Hannu sai meidät ryhtymään kultavaltaukseen Lemmenjoella. Parhaimmillaan paikalla oleskeli yli parikymmentä sukulaista, meitä sisaruksia puolisoineen ja lapsineen. Kyllä me aluksi huuhdoimme kultaakin, lopulta vain kalastettiin.”

Perheet pystyttivät kesäksi kodat, jotka talven tullen kasattiin pois.

”Kaipasin jotakin samantyyppistä sukuyhteyttä kuin meillä oli kultavaltauksella.”

Lasse Männikkö (vas.), Heikki Salo ja Hannu Salo aikovat ripustaa Lissunsaloon sata linnunpönttöä. Kuva: Jyrki Luukkonen

Metsän hankkimista on edeltänyt muita työläitä projekteja. Yhdessä vaimonsa, teatteriohjaaja Sirkku Peltolan kanssa Heikki Salo on remontoinut perheen kodiksi runoilija Lauri Viidan Tampereen Pispalassa sijaitsevan synnyinkodin.

Pariskunta on myös pystyttänyt Kangasalle kesäkodin kahdesta vanhasta hirsimökistä. On kaksi kasvihuonetta ja niissä yrttejä, munakoisoa, kesäkurpitsaa ja fenkolia. On kahdeksan viiniköynnöstä maalla ja kaksi kaupungissa.

Onpa tullut pystytettyä kolme mehiläispesääkin, joista Salo linkoaa vuodessa 150 kiloa keltaista eliksiiriä. Purkin kyljessä lukee Pullo hunajaa. Sanat ovat peräisin Voipallo-kappaleesta, jossa lauletaan ”Sä oot made in taivas beibi, sä oot pullo hunajaa”.

Kunnes alkoi olla tilaa ja aikaa uudelle hankkeelle. Heikki heitti Lasselle ja Hannulle idean, että miehet pystyttäisivät metsäpalstalle sukumökin, jonne jokainen saa mennä silloin, kun haluaa.

”En ole minkään puolueen tai yhdistyksen jäsen. Olen vapaa kuin taivaan lintu. Kun saan päähäni, että jokin juttu olisi kiva, käyn sitä toteuttamaan. Sirkku välillä pyörittelee päätään, että tuollaista rojektia taas on tulossa.”

Ilmastonmuutoksesta huolestunut Heikki Salo ajatteli ensiksi, että jokainen käyttäjä kompensoisi erämökin rakentamisen ilmastovaikutusta jollakin tavoin, mutta sitten hän sai vielä paremman idean. Metsämökistä sukeutuisi hiilijalanjälkeen liittyvä oppimishanke.

Hän laskisi vuoden lopussa joka ikisen palstalla grillatun makkarankin mukaan hiilijalanjälkeen. Jos kulutusta olisi vuodessa enemmän kuin metsä hiilinieluna nielee, kävijöiden tulisi korvata hiilijalanjälkensä.

”Vain minä voin kompensoida hiilijalanjälkeä rahalla, muiden on tehtävä jotakin konkreettista.”

Tavoitteena olisi hiilineutraali tilanne. Alkuun se olisi helppoa, sillä 15 hehtaarin metsä nielee noin 36 000 tonnia hiiltä vuodessa. Mutta rakennusvaihe tulee olemaan vaikea.

Heikki Salo korostaa, että hän ja muut Toivonmajan äijät eivät ole ilmastonmuutoksen asiantuntijoita mutta haluavat oppia sellaisiksi. Salo viestitti keväällä:

Hei Riitta, oikeastaan tällainen itseoppiminen ja oivaltaminen on koko Toivonmajan idea. Ei se, että joku toinen ajattelee toisen puolesta. Jos haluaa osallistua, niin osallistuu, ja silloin myös miettii. Jos ei ilmastonmuutos vaivaa, niin sitten ei osallistu :). Heikki

Hyviä tapoja vähentää hiilijalanjälkeä pohditaan suvun kesken nyt kuumeisesti, sillä rakentamaan on tarkoitus päästä jo ensi vuonna. Laakea kallio on katsottu rakennuspaikaksi. Lisäksi tehdään sauna ja huusi. Mutta rakennetaanko omista puista, vanhan talon hirsistä vai lautatarhan pitkästä tavarasta, sitä ei vielä tiedetä. Täytyy laskea hiilijalanjälkeä.

”Mökistä ei tule miesten eräkämppää. Me äijät tätä suunnittelemme, mutta lapsia ja lapsenlapsia ajatellen. Haluamme, että he saavat metsässä hienoja elämyksiä.”

Kun lohkomistoimituksen asiakirjat on saatu eteenpäin, 15 hehtaarin palsta on virallisesti Heikki Salon ja Lasse Männikön nimissä. Hannu Salo on nimetty projektin riistapäälliköksi. Kuva: Jyrki Luukkonen

Heikki Salo tietää, että hänenlaisiaan keski-ikäisiä suomalaisäijiä pidetään konservatiivisina jarruina, jotka kasvavat kiinni bensasyöppöihin maastureihinsa ja hotkaisevat välipalakseen sellaisen köntäreen lihaa, jollaisen nepalilainen syö vuodessa.

”Me äijät voimme myös suojella heikompaa eli luontoa. Sitä paitsi monikaan erämies ei lennä Thaimaahan eikä minnekään muuallekaan”, hän huomauttaa.

Erämiehet syövät itse pyytämäänsä riistaa ja kalaa, ja heidän kanssaan elävät saavat nauttia itse poimittuja marjoja ja sieniä. Kunnon äijä ei shoppaile krääsää vaan osaa korjata tavarat omin käsin. Näitä Salo tuumii, kun lusikoimme nuotiolla hänen edellisenä iltana evääksi keittämäänsä maukasta hirvisoppaa. Muusikko on uusinut nuoruusvuosiensa metsästyskortin ja kuuluu hirviporukkaan.

Metsässä nuotiolla istuminen tekee autuaaksi ihmisen, jolla on jatkuvasti monta rautaa tulessa. Nuotiolla ei mietitä Miljoonasateen uutta levyä ja kesäkiertuetta, ei Herra Heinämäen lastenmusiikkiorkesterin esiintymisiä, ei Viikinsaaren kesäteatteriesitystä, ei kahta työn alla olevaa musikaalia, ei laulujen kirjoittamisen opettamista.

Reissun jälkeen tutkin hiilijalanjälkeäni Suomen ympäristökeskuksen laskurilla ja opin, että asuminen, autoilu ja aterioiminen ovat kolme tärkeintä asiaa omaan hiilijalanjälkeen vaikuttamisessa.

Ilmaston kannalta olisi kannattanut ajaa koko matka junalla Seinäjoelle asti, sillä juna on selvästi ympäristöystävällisin liikkumismuoto. Mutta sitten en olisi voinut haastatella Heikki Saloa tämän autossa, jota tarvittiin myös palstalle pääsemiseksi.

Työni raskain hiilijalanjälki tulee yli 700 kilometrin monivaiheisesta meno-paluumatkasta Helsingistä Lapualle. Karkean arvioni mukaan hiilijalanjälkeni reissusta on noin 70 kiloa.

Ruokailun jälkeen istutamme Heikin kanssa kolme tuliaistaintani karuun maastoon. Toivottavasti ne selviytyvät hengissä, sillä puiden täytyy antaa varttua rauhassa. Puu sitoo eniten hiiltä nuorena aikuisena.

Olen Lissunsalon metsäpalstan ensimmäinen mutta en viimeinen istuttaja.

”Tänne tulee istutuspuisto, jonne asukkaat ja kävijät istuttavat kompensaatiopuita sitoakseen hiiltä. Istuttamisesta tulee kilpailu. Viiden vuoden välein katsotaan, kenen puu on kaikkein pisin.”

Kahdella kuusentaimella onnistun kompensoimaan aiheuttamani hiilijalanjäljen Heikki Salon projektille. Kastanja olkoon ylimääräinen bonus. Kastanja aiheuttaa kuitenkin tunnontuskia. Jos taimi kuolee, olen tuonut herkän etelän tytön turhaan soiseen pohjoiseen. Mutta jos puu elää vielä 20 vuoden kuluttua, onko kukoistava kastanjani lapualaisessa metsässä merkki siitä, että ilmasto on lämmennyt?

Viime kesän kuumuus ja muut jyrkät sääilmiöt ovat Heikki Salon mielestä havahduttaneet ihmiset muutokseen. Ikiaikaisena metsäkansana suomalaiset opiskelevat nyt jälleen kerran uusia asioita, joiden avulla metsän kanssa tullaan toimeen.

”Nykyään tulee päivittäin eteen asioita, jotka on ajateltava toisin kuin ennen. Mietimme luontoa, ilmastoa ja jopa miehenä ja naisena olemista. Muutos läpäisee kaiken ajattelun, ja jos ei pysy siinä perässä, se on goodbye.”

Heikki Salo vertaa ilmastonmuutosta kristinuskon tuloon Suomeen: kyse on yhtä isosta ajattelun ja käyttäytymisen muutoksesta. Siksi Salo ei kulje metsässään taskulaskin kädessä.

”En ole hirveästi ajatellut metsää tuoton kannalta vaan hiilinieluna. Olen tietenkin etuoikeutettu ihminen, jolla on varaa ostaa metsää leikkikaluksi. Mutta leikkimme on vakava!”

Artikkeli on julkaistu Aarteessa 6/2019.

Hankkeen alkaessa Heikki Salo ei tiennyt hiilijalanjäljestä mitään. ”Tällaisia me ihmiset olemme. Kuljemme luonnon keskellä mutta emme tunne sitä.” Kuva: Jyrki Luukkonen