Kun metsänomistus tuottaa enemmän iloa kuin huolta, tilan tulevaisuus on valoisa

Viimeksi kuluneina kuukausina olen puhunut kymmenien metsänomistajien kanssa siitä, mitä metsä heille merkitsee. Jotta osaisimme täällä toimituksessa tarttua teille lukijoille tärkeisiin aiheisiin, meidän täytyy tietää, millaiset asiat juuri nyt mietityttävät.

On ollut äärimmäisen kiinnostavaa sukeltaa erilaisten ihmisten metsäiseen mielenmaisemaan. Metsä tuntuu olevan monelle maadoittava tekijä elämässä. Paikka, joka pysyy, vaikka kaikki muu elämässä mullistuisi. Asuinpaikka, elämäntilanne, työ ja terveydentila voivat muuttua, mutta oma metsä on luotettava tukipilari.

Toinen selkeä havainto on ollut, että tilan koosta riippumatta metsänomistajat ovat hyvin usein luontoihmisiä. Ehkä tyypillisesti käy niin, että metsästä tulee luovuttua, jos luonto ja sen ilmiöt eivät lainkaan kiinnosta. Metsän elämä kasveineen, eläimineen ja sääilmiöineen tarjoaa uteliaalle loputtoman innoituksen lähteen.

On harmillista, että tämä puoli tulee julkisuudessa harvoin esille. Metsäala ja luonnosta kiinnostuneet asemoidaan stereotyyppisesti vastakkaisille puolille.

Tietenkään metsänomistaminen ei ole aina helppoa. Vastoinkäymisiä tulee väistämättä. Silti minua harmittaa joka kerta, kun joku kertoo, että metsä on pelkkä riesa. Jos hoidettavat asiat tuntuvat aina vain ahdistavilta, silloin on ehkä syytä miettiä luopumisen vaihtoehtoa. Metsän pitäisi tuottaa enemmän iloa kuin huolta.

Ennen luopumista kuitenkin kysyisin muilta metsänomistajilta ja asiantuntijoilta apua. Selvittäisin vaihtoehtoja tilan hoitamiseen ja pohtisin, onko omistuksen rakenne paras mahdollinen.

Olen myös huomannut monen epäilevän, ettei lapsista tai lapsenlapsista taida kuitenkaan olla tilan jatkajiksi. Tässä asiassa uskon ajan kulumisen ja omistuksen vaihtumisen voimaan. Kunhan nuoriso huomaa, että metsästä voi saada monenlaista; alkaen polttopuista, luontoarvoista ja joulukuusista, kiinnostus viriää kyllä.

Viime vuosina etenkin sosiaalisessa mediassa on vellonut repivä ja syyttelevä keskustelutapa. Tämä ilmiö on ulottunut myös metsäasioihin. Perinteisessä mediassakin vaatimuksia on sadellut. Milloin hakkuut olisi lopetettava, milloin luonto ennallistettava.

Nyt on kuitenkin alkanut vaikuttaa siltä, että ääni monipuolistuu. Televisiossa Nelosella esitetty Savotta-sarja metsäalan arjesta sai katsojilta mainion vastaanoton.

Hiljattain kuuntelin pitkällä automatkalla radiota, jossa juontaja kyseli, mitä kuuntelijat puuhailevat. Lähetykseen tuli useampia viestejä metsästä. ”Istun tauolla syömässä eväitä ja kuuntelen lintujen laulua. Mikäpä olisi hienompaa!”

Ei voi kuin kiittää kaikkia aktiivisia metsäihmisiä, jotka tuovat oman äänensä kuuluviin perinteisessä ja sosiaalisessa mediassa. Sitä tarvitaan.

Kirjoittaja on Metsänomistajan Aarteen tuottaja.