Kasvinsyöjät huolehtivat, ettei mikään yksittäinen laji valtaa kaikkea tilaa

Kun ihminen haluaa vapautua ilmaston pilaajan taakasta, hän voi syyttää jopa hirveä (Maaseudun Tulevaisuus 24.3. s.8 ”Hirvet ahmivat …”)! Norjalaiset tutkijat totesivat hirven syövän jopa 50 kiloa kasvimassaa vuorokaudessa ja tekivät samalla siitä yksioikoisesti johtopäätöksen, että hirvi on yksi suurimmista hiilidioksidin lähteistä. Paha on ilmastoahdistus, jos ekosysteemin normaalit ilmiöt alkavat nousta ilmastouhkiksi!

Hirviä on kilo tai pari hehtaaria kohden. Metsämyyriä on suurin piirtein saman verran, mutta määrät vaihtelevat suuresti vuodesta toiseen. Muita kasvinsyöjänisäkkäitä ovat jänikset, kauriit ja pohjoisessa porot. Kukin laji on erikoistunut omanlaisensa ravinnon käyttöön. Siksi ne eivät juurikaan kilpaile ravinnosta keskenään paitsi talven lumisimpina aikoina.

Kaikkiaan nisäkkäät syövät elävää kasvimateriaalia muutamia kymmeniä kiloja hehtaarilta, mutta syönti ei jakaudu tasaisesti. Eläimet viihtyvät alueilla, joilla on runsaasti hyvälaatuista ravintoa mutta karttavat karuja kangas- ja kalliomaita.

Kasvinsyönti voi lehtomaisilla runsaskasvisilla paikoilla olla satoja kiloja. Suurin vaikutus on sillä, että voimakas laidunnus estää lehtipuiden uudistumisen. Luonnon oloissa puiden taimia varjelevat pedot, jotka eivät anna kasvinsyöjien viipyä samalla paikalla pitkään.

Hyönteiset syövät kymmeniä, ehkä satakin kertaa enemmän kasvimassaa kuin nisäkkäät, ja ne syövät kasvien kaikkia osia, myös juuria. Niiden syöntijälkiä on paljon hankalampi hahmottaa. Mäntypistiäiset huomataan silloin, kun toukat syövät männyt paljaiksi, mutta useimpina kesinä koko lajia ei huomaa, vaikka kyllä se silloinkin metsässä elää. Silti suurin osa puistakin ravintonsa ottavista hyönteisistä on harmittomia.

Tuhoisimpia ovat elävien puiden jälttä syövät hyönteiset, vaikka niiden massa on mitätön verrattuna puiden massaan. Tuho ei synnykään suoranaisesti syönnistä, vaan siitä, että syönti ja hyönteisten mukana tulleiden sienten kasvu tyrehdyttää nestevirtaukset juuriston ja latvuksen välillä. Kun juuristo kuolee, puukin kuolee.

Hyönteiset syövät hirveä enemmän kasvimassaa. 

Koko eläin- ja sienikunta elää kasvien tuottaman ravinnon varassa. Kasvien syönti on olennainen osa ravinteiden, hiilen ja veden kiertoa. Yksittäinen kasviyksilö kärsii, kun sitä syödään mutta hyötyy, kun naapureita syödään!

Kasvien syönti on monimuotoisuuden äiti. Kasvit puolustautuvat monin eri tavoin. Kun eläimet joutuvat sopeutumaan kasvien puolustukseen, ne erikoistuvat juuri tietynlaiseen ravintoon. Seurauksena on, ettei mikään eläin pysty syömään kaikkia kasveja ja kullekin kasvilajille kehittyy oma seuralaislajistonsa.

Eläimet, sienet ja taudit pitävät huolen siitä, ettei mikään yksittäinen kasvilaji valtaa kaikkea tilaa. Trooppisten sademetsien puulajien runsauskin on selitetty eläintuhojen avulla. Jos saman lajin puuyksilöt kasvavat tiheänä kasvustona, lisääntyvät kasvia syövät eläimet ja syövät kaikki puun taimetkin. Kun puut ovat hajallaan kaukana toisistaan, eläimet eivät pääse holtittomasta lisääntymään ja syöntituhot pysyvät kohtuullisina.

Lopulta kaikki metsän kasvien tuottama massa päätyy eläinten ja sienten ravinnoksi mutta valtaosa vasta, kun kasvit tai kasvinosat (lehdet, neulaset) ovat kuolleet. Kuollutta kasvimassaa käyttävä lajisto on erilaistunut samaan tapaan kuin eläviä kasvejakin syövät eläimet. Lahopuuta järsivä kukkajäärän toukka ei pysty puremaan elävää puuta eikä runkohaapsasen toukka tule toimeen lahopuuta syöden.