Joki, jolle harrien valtias koukuttaa palaamaan aina uudestaan

Hyvää kannattaa odottaa. Tähyilemme kaverin kanssa rantatöyräältä ulapalle. Vaahtopäät juoksevat kuin talvijänikset pitkiin tummansinisiä selkävesiä. Inkkarikanootilla ei nyt ole järvelle asiaa varsinkin, kun pitäisi meloa laitatuuleen.

Kahvia palaa ja pari kopallista piipputupakkaa. Aika matelee. Keli on muuten mukava, puolipilvistä ja t-paidalla tarkenee. Tuulensuojaksi olen vetänyt ylle ikivanhan, pitkähihaisen perhostuspaitani. Siinä on riittävästi taskuja vieherasioille ja lenkit kirurginpihdeille ja siimanleikkurille. Selässä vielä yksi rengas haavia varten. Oksan repimä reikä on paikattu muumitarralla.

Uskomme, että iltaan mennessä tuuli laantuu, ellei peräti tyynny. Ajankuluksi plärään eräpäiväkirjastani vanhoja merkintöjä joesta, jolle tähtäämme.

”Harri oli todella syönnillään. Kalat napsivat aggressiivisesti joen pinnalla parveilevia hyönteisiä ja iskivät ahnaasti perhoon”, luen ääneen parin vuoden takaista päivitystä.

”Aijaijai”, kaveri huokaa leveälierisen hatun alta.

Joki on minulle vanha tuttu, mutta harrivedeksi se paljastui sattumalta. Lähdinpä vain kerran kämpältä kokeilemaan, josko ojaksi karttaan nimetyssä virtapaikassa olisi syötävää kalaa. Sain puolikymmentä mittaharria, mutta itse jäin pahiten koukkuun. Joka kesä samalle joelle on pakko tulla takaisin, joskus useamman kerran.

Usko palkitaan. Tuuli laantuu ja alkuillasta seisomme jo ensimmäisen kosken niskalla. Vaikka minulla on mukana kymmeniä perhoja, käytän illan aikana vain yhtä, taattua ottiperhoa. Black Gnat ei ole penaalin komein. Pieni, musta, hyttysmäinen perho, jonka kaulaa kiertää niin ikään musta rinkula, josta sojottaa parin, kolmen millin mittaisia, silmäripsenohuita karvoja. Saman näköistä ötökkää näyttää parveilevan veden kalvolla. Välillä joku niistä katoaa alhaaltapäin nappaavan kalan kitaan. Iskusta näkee, mikä kala saalistaa. Siika imaisee saaliin varovasti, harri ryntää kimppuun pokat kaulassa.

Täällä on tullut kuljettua niin monta kertaa, että joen jokainen mutka on tuttu ja rantakivet koluttu. Tuolla kivellä, kun perkasin saalista, piippu muljahti suusta ja lipui virran mukaan savua puskien kuin höyrylaiva. Ehkä ukkometso löysi sen ja polttelee nyt piippua eläkepäiviensä ratoksi jossakin korven kätköissä.

Ensimmäistä suvantoa lähestyn kahlaamalla ylävirran puolelta äänettömästi kuin tiaisen kivittäjä.

Illalla kirjoitan eräpäiväkirjaani: ”Toisella tai kolmannella heitolla oli reviirin valtias kiinni. Iso harri tappeli raivoisasti vastaan ennen kuin sain sen haavatuksi.” Ok, myönnetään, onhan kuvauksessa vähän ylimääräistä dramatiikkaa.

Suvanto on niin pieni, että yleensä siihen mahtuu vain yksi kingi. Kaveri saa kuitenkin pian myös toisen isomuksen. Kalojen reviirillä tyhjiöt täyttyvät nopeasti. Kun avaamme kalat, vain isomman harrin vatsasta löytyy ravintoa. Nälkäinen perintöprinssi taisi iskeä heti ensimmäiseksi perhoon.

Kun kalastus alkaa mennä huitomiseksi, on aika pitää tauko. Vanhan myllyn raunioilla on kalamiesten tulipaikka. Harrit tikun nokkaan mahdollisimman nopeasti, ettei hento timjamin aromi ehdi niistä haihtua. Minua ei yhtään yllätä, kun hämärtyvässä illassa lepakkoja ilmaantuu kieppumaan virran ylle. Ne ovat täällä aina – niin minäkin.