Entisajan savotoilla kului energiaa enemmän kuin nykypäivän huippu-urheilijoilla

Ennen puunkorjuun koneellistamista metsätyö oli raskasta ja ruumiillista työtä karuissa olosuhteissa. Metsätyömailla eli savotoilla paiskittiin töitä alkeellisissa oloissa usein kuukausia putkeen. Päivät olivat pitkiä, ravinnon tarve oli suuri.

Vatsa täytettiin muutaman kerran päivässä, tyypillisesti nuotiossa käristetyllä läskillä, suolasilleillä, makkaralla ja voilla. Savottojen alkuaikoina jokainen söi omia eväitään.

Tyypillinen ruoka oli kauhassa tai kattilassa sulatettuun rasvaan leivänmuruista tai jauhoista tehty sekoitus, lotina.

Aamu saatettiin aloittaa esimerkiksi lihasta ja läskistä valmistetulla käristyksellä ja perunoilla. Seuraavan kerran syötiin iltapäivällä, kun töistä palattiin kämpille. Ruokana oli taas lihaa ja perunaa, jälkiruuaksi puuroa tai velliä.

Ravinto oli kaukana nykyihmisen ruokasuosituksista, joiden mukaan ruokaa pitäisi syödä noin viisi kertaa päivässä ja punaista lihaa enintään 350 grammaa viikossa.

Nykyihmisen energiatarpeeseen metsätyömiehen tarpeita ei tietysti voi verrata. Vuonna 1932 muun muassa huoltovarmuudesta vastannut Taloudellinen puolustusneuvosto teki selvityksen ”puunhakkaajien” energiatarpeesta. Se oli runsaat 5 000 kaloria vuorokaudessa, kun esimerkiksi aikansa metallityömiehillä se oli hieman yli 3 000 kaloria.

Metsähistoriasta kertovan Metsää, puuta ja kovaa työtä -kirjan mukaan metsätyömiehiä neuvottiin lisäämään rasvan määrää ravinnossa, jotta tarvittavan ruuan tilavuus ei kasvaisi liian suureksi.

”Hän voi sen korvata syömällä lepää vankasti (1,5 kg/vrk), mutta vaikka hän työmailleen eväiksi voisikin ottaa leipää rajattomasti, joka käytännöllisistäkin syistä on mahdotonta, on hänen siis saatava vastaavasti rasvaa”, ohjeistettiin.

Mies kuorii puuta 1940-luvulla. Kuva: Sisko Puolanne, Museovirasto

Tukkimiehiä Suojärvellä vuonna 1924. 

Vuosisadan vaihteessa ruokahuoltoon tuli kohennusta, kun emännät ilmestyivät savotoille. Muun muassa metsäyhtiöt alkoivat palkata naisia metsätyöntekijöiden yhteisasuntoihin valmistamaan ruoat koko kämpälle.

Käytännön yleistyttyä suuret työnantajat alkoivat laatia ohjeistuksia ruokajärjestyksestä aina vihannesmääräyksiä myöten.

Päivän ateriat saattoivat koostua tuolloin esimerkiksi näin:

Aamiaisella uunipaisti tai sipatti perunoiden kanssa, päälle kaura- tai riisipuuro marjakastikkeen tai maidon kera sekä sokeria. Välipalalla kahvia, voileipä, silli ja makkara. Päivällisellä perunaa, liha- tai kalalaatikkoa, peruna- tai hernekeitto, silli, makkara ja päälle puolukkapuuro tai sekahedelmäsoppa.

Sotien jälkeen emäntiä koulutettiin valmistamaan terveellisempää ruokaa, jossa oli enemmän vihanneksia ja kasviksia, mutta raskaaseen läskikäristykseen tottuneet miehet eivät siitä aina ilahtuneet. Aamulla kastikkeen sijaan tarjolla saattoi olla esimerkiksi kaurapuuroa makkara- ja juustosiivujen kanssa tai päiväruualla perunoiden seassa porkkanan ja lantun paloja.

Perunaa kului suuria määriä. Kuhmossa Kellonperän kämpällä 1960-luvun alussa emäntänä ollut Anja Heikkinen muistelee Kämppäemäntiä ja laivakokkeja -kirjassa kuorineensa päivittäin kolme sangollista perunoita muiden töiden lomassa.

Lea Juvonen toteaa Kämppäemännän käsikirjassa vuodelta 1948, että perunoita oli metsätyömailla käytettävä päivässä noin kilon verran miestä kohden.

Keittiön erotti muusta tukkikämpästä elämänluukuksi kutsuttu luukku. Sen kautta tarjoiltiin miehille ruokaa. Kuva: Sakari Pälsi / Museovirasto / Kansatieteen kuvakokoelma

Metsätyömiehet ruokailemassa tukkikämpällä Suojärvellä. Kuva: Aarne Pietinen / Museovirasto / Historian kuvakokoelma

Tavallisille ihmisille kahvi, sokeri ja vehnäjauhotkin saattoivat olla ennen ylellisyystuotteita, joita käytettiin vain erityisissä tilanteissa. Ankaraa metsätyötä tekeville miehille ne olivat kuitenkin perusruokaa.

Esimerkiksi kauhassa käristettävään, sianlihasipareita sisältävään ruokaan lisättiin vettä ja kuivaa leipää. Jankiksi kutsuttua ruokaa keitettiin, kunnes se puuroutui. Jos ruokaan lisättiin sokeria, sitä kutsuttiin leipäressuksi.

Tärkeää työtä tekevien miesten ruoasta ei ollut vara tinkiä. Kerrotaan, että eräällä Kemi-yhtiön savotalla talvella vuonna 1914 iso joukko miehiä sairastui lievään keripukkiin. Sen jälkeen yhtiö hankki savotalle tuoretta kalaa ja lehmiä, jotka turvasivat maidon saannin.

Punnuksen miehet tukinajossa Vuosalmen yhteismetsässä Äyräpäässä. Kuva: Museovirasto / Historian kuvakokoelma

Kiertäviltä kauppiailta eli haltsuherroilta ostettiin työmaille ruisjauhoja, silakoita, maltaita, leipää, silliä, sokeria, poronlihaa, herneitä, läskiä ja tietysti suomalaisille rakasta kahvia.

Kahvia keitettiin aamiaiselle ja evääksi metsään suuria määriä. Esimerkiksi 1960-luvulla sotkamolaisella kämpällä kului aamulla kahvia 70 litraa. Kämpällä majoittuneet 60–70 metsätyömiestä ottivat kahvia mukaansa myös termospulloihin metsään.

Miesten lisäksi hevoset tekivät metsätyömailla kovaa työtä, kun ne kiskoivat raskaita tukkikuormia. Nekin piti ruokkia hyvin.

Eräs Raahe-yhtiön haltsuherra kertoo Metsää, puuta ja kovaa työtä -kirjassa, että vuonna 1910 eräälle savotalle ostettiin viikkoa kohden hevoselle 72 kilon säkki ruisjauhoja.

Lähteet: Esko Pakkanen ja Matti Leikola: Metsää, puuta ja kovaa työtä. Metsäkustannus. 2010. Maaria Haikola: Kämppäemäntiä ja laivakokkeja. Tapio. 2024. Elina Lampela: Ankara savotta. Viestilehdet. 2019.

Metsätyöläisiä työmaallaan Suojärven Vegaruksessa 1930-1939. Kuva: Aarne Pietinen / Museovirasto / Historian kuvakokoelma