Liian siistiksi raivattu puusto vie suojan linnuilta ja eläimiltä – lue asiantuntijan vinkit sahaukseen

Suomessa on perinteisesti oltu ylpeitä hyvin ja huolellisesti hoidetuista metsistä, mutta nykytiedon valossa metsiä on usein hoidettu turhankin rankalla kädellä. Nykyään ohjeistus korostaa hallittua hoitamattomuutta, sanoo Tapion asiantuntija Riitta Raatikainen.

”Sen sijaan, että käytäisiin raivaamassa tai hoitamassa metsästä jokainen kohta, nyt suositellaan hoitamattomia alueita, ja silloinhan lisätään samalla monimuotoisuutta ja lajistoa”, Raatikainen toteaa.

”Etenkin ennakkoraivausta tehtäessä on tärkeää hoksata, ettei lähdetä raivaamaan joka paikkaa alikasvoksesta puhtaaksi, vaan vain se määrä, mikä haittaa hakkuukoneen kuljettajaa näkemästä puun tyvet. Se riittää.”

Ensin alettiin puhua raivauksen yhteydessä riistatiheiköistä. Pieniä pöheikköjä jättämällä metsään saa luotua suojapaikkoja erityisesti metsäkanalinnuille, joiden kannat ovat taantuneet.

Erityisesti maahan asti ulottuvat kuusenoksat tarjoavat riistalinnuille suojaa ja pesäpaikkoja ja varvukko ruokaa.

Metsäkanalinnut, kuten metsot, viihtyvät pensaiden suojissa, kun niillä on poikaset. Kuva: Heikki Willamo

Pyy, teeri ja metso viihtyvät matalien pensaiden suojassa erityisesti silloin, kun niillä on poikaset. Tiheikkö suojaa poikasia pedoilta ja pitää maaperän sopivan kosteana hyönteisille, jotka ovat metsäkanalintujen poikasille on tärkeää ravintoa.

”Myös jänikset ja rusakot menevät mielellään pitkäoksaisten kuusenturrikoiden alle suojaan. Hirvelle taas, joka aiheuttaa paljonkin vahinkoa taimikoissa, tiheikkö voi olla paikka, mihin se menee mieluummin ruokailemaan, jos sinne on jätetty runsaammin lehtipuuta”, Raatikainen sanoo.

Nykyään riistatiheiköiden sijaan puhutaan suojatiheiköistä tai pelkistä tiheiköistä, sillä metsään jätetyillä raivaamattomista alueista hyötyvät muutkin kuin riistaeläimet.

Kun tiheikköjä säästää harvennuksissa ja uudistushakkuissa, ne ovat otollisia suojapaikkoja esimerkiksi pikkulinnuille, joiden kannat ovat myös kärsineet voimakkaasta metsänkäsittelystä.

”Tiaiset tykkäävät suojaisista pensaikoista, josta ne löytävät ravintoa ja pesäpaikkoja. Jos tiheikköön on vielä tehty hakkuun yhteydessä tekopökkelö, niin töyhtö- ja hömötiainen voivat kovertaa sinne aikanaan pesän”, Raatikainen sanoo.

Rusakot hakeutuvat mielellään kasvuston suojaan. Kuva: Heikki Willamo

Töyhtötiainen kovertaa mielellään pesän vanhaan lahopuuhun. Kuva: Heikki Willamo

Usein tiheiköistä puhutaan taimikonhoidon yhteydessä, mutta Raatikainen muistuttaa, että niitä pitäisi säästää kaikissa metsänkäsittelyn vaiheissa.

Taimikkovaiheessa hyvin suunnitellut tiheiköt voivat olla tulevaisuuden säästöpuuryhmiä. Siksi niiden paikat kannattaa suunnitella huolellisesti.

”Jos aina raivataan kaikki pois, sopivien säästöpuuryhmien löytäminen voi myöhemmin olla vaikeaa”, Raatikainen huomauttaa.

Molemmilla, tiheiköillä ja säästöpuilla, tavoitellaan monimuotoisuuden lisäämistä.

Avohakkuun yhteydessä sopiva paikka tiheikölle on säästöpuuryhmän alla.

”Säästöpuuryhmä ja tiheikkö muodostavat näin kaksi luonnonhoidon keinoa samassa paikassa”, Raatikainen sanoo.

”Kun osa puista kasvaa kookkaiksi ja alla on tiheää kasvillisuutta, niin siellä on erilaisille lajeille elinympäristöjä. Järeisiin haapoihin voi tulla kolopesijöitä, ja pensaikoissa ja varvukoissa säästöpuiden suojassa viihtyvät vaikkapa kanalinnut.”

Tiheikkö on parhaimmillaan tulevaisuuden säästöpuuryhmä. Kuva: Juha-Matti Valonen

Kuusten lisäksi lehtipuut, kuten pihlajat, lepät, pajut ja raidat, sopivat tiheiköiden lajeiksi.

Sen sijaan, että tiheikköjä – tai säästöpuita – jätetään metsään sinne tänne, niitä kannattaa jättää paikkoihin, mistä niistä on eniten hyötyä ja minne niitä jäisi luonnostaankin.

Tapion laatimien metsänhoidon suositusten mukaan sopiva määrä on kolmesta viiteen tiheikköä hehtaarille. Maaston muoto ja paikka määrittelevät sopivan koon, mutta esimerkiksi PEFC-metsäsertifiointi määrittelee tiheikön minimikooksi kymmenen neliötä.

Sopivia paikkoja ovat esimerkiksi pienet soistumat ja suon ja kangasmaan vaihettumisvyöhykkeet.

Metsänomistajan tulevan tilipussinkin kannalta valmiiksi vähätuottoisen paikat, kuten kallioiden tai jyrkänteiden alustat, ovat potentiaalisia paikkoja tukea monimuotoisuutta.

Välillä luonto näyttää sopivan paikan itse.

”Joskus joku paikka ei ole taimettunut hyvin uudistamisvaiheessa. Ehkä siinä ei ollut paras paikka, ja siinä voi antaa luonnolle tilaa kasvaa toisenlaiseksi”, Raatikainen sanoo.

Raivatessa kannattaa pitää silmät auki, jos vastaan tulee sopivia tiheikköjen paikkoja. Kuva: Risto Jussila

Joko sinulle tulee MT:n metsäuutiskirje? Saat ajankohtaisia juttuvinkkejä sähköpostiisi kerran viikossa tilaamalla maksuttoman metsäuutiskirjeen.