Kuolemattomat kuolinpesät

Kun ihminen kuolee, jäljelle jää aina jotakin. Niukimmillaan jäämistönä ei saata olla muuta kuin vaatteet päällä, mutta yleensä nykyihminen jättää jälkeensä kiinteää ja irtainta omaisuutta, joka siirtyy juridisen perunkirjoituksen kautta kuolinpesän omistukseen. Kuolinpesän osakkaita ovat tyypillisesti vainajan puoliso, lapset tai lähisukulaiset sekä mahdollisesti testamentilla perijöiksi määrätyt henkilöt.

Helpoimmillaan irtaimet tavarat ja raha jaetaan, hankalasti jaettava omaisuus myydään pois. Kun omaisuus on jaettu, kuolinpesä lakkaa olemasta. Nopeimmillaan prosessi menee veropäätöksineen läpi noin vuodessa.

Useimmiten tapaukset eivät ole noin helppoja. Taustalla voi olla erimielisyyttä omaisuuden kohtalosta, jaosta tai rahallisesta arvosta. Jos vainajalla oli puoliso, pesä halutaan monesti jakaa vasta lesken kuoleman jälkeen. Tai ei osata esimerkiksi tunnesyistä päättää mitään. Kun ei tehdä mitään, kuolinpesä jatkaa hallinnollista elämäänsä ajasta ikuisuuteen.

”Suomessa on noin 50 000 kuolinpesää, jotka omistavat metsää. Viidessä vuodessa niistä katoaa noin puolet, 20 vuoden päästä vielä neljäsosa niistä on olemassa”, kertoo metsätilarakenteen johtava asiantuntija Antti Pajula metsäkeskuksesta.

Hän arvioi vanhimpien kuolinpesien olevan peräisin 1800-luvulta. ”Vanhimmissa kuolinpesissä on tyypillistä, että niissä on jo kuolleita mukana eli kuolinpesän sisällä on uusia kuolinpesiä. Itselläni on ollut tapauksia, joissa on kolmessa polvessa kuolleita. Jos on isoja perheitä, osakkaiden lukumäärä paisuu äkkiä kymmeniin.”

Isoissa perheissä kuolinpesän osakkaiden lukumäärä paisuu äkkiä kymmeniin. Kuva: Pekka Fali

Suomessa Maanmittauslaitos on taho, joka tilastoi jokaisen maassamme sijaitsevan kiinteistön. Tilarajalla naapurin puiden kirjanpainajaepidemiaa ihmettelevä maanomistaja ei välttämättä tiedä, kuka viereisen kiinteistön tarkalleen omistaa, mutta Maanmittaus­laitos tietää. Sen tilastoista löytyy myös tieto siitä, kuinka paljon omistajia yksittäisillä kiinteistöillä on.

Suomen ennätystä pitää nimissään kiinteistö, jolla on 108 omistajaa; niiden joukossa kuolinpesiä ja Suomessa sekä ulkomailla asuvia henkilöitä. Vähintään 70 henkilön tai kuolinpesän omistamia kiinteistöjä on kymmenen kappaletta.

Nämä jätit ovat kuitenkin poikkeuksia. Yleisin tilanne on, että kuolinpesällä on yksi tai kaksi osakasta.

Osakasmäärältään suureksi paisunut kuolinpesä voi olla ammattilaisellekin toivoton tapaus selvitettäväksi. ”Lähteekö kukaan kaupallinen taho hoitamaan myyntiä, kun työmäärä on valtava eikä ole varmuutta siitä, saako työstä omansa pois”, Pajula pohtii.

Jokaiselta osakkaalta pitäisi saada valtakirja toimenpiteisiin ryhtymiseksi. Kun yhden paperin saanti viivästyy, toinen ehtii jo kuolla ja työmäärä kasvaa jälleen. Erityisen haasteellisia ovat ulkomailla asuvat osakkaat ja sellaiset, joiden osuuden arvo on lähes mitätön. ”Jos osakkuudet ovat vain muutaman satasen arvoisia, valtakirjojen saanti voi olla hankalaa.”

Hankalissa vyyhdeissä omaisuuden myynti ulkopuoliselle on helpoin vaihtoehto. Silloin kenenkään ei tarvitse vastustaa asiaa ainakaan sen vuoksi, että epäillään toisen osakkaan petaavan isompaa hyötyä itselleen. ”Osakkaissa on usein niitä, jotka haluavat katsoa viimeisen hinnan. Tällöin on pakko myydä vapailla markkinoilla”, Pajula sanoo.

Muitakin vaihtoehtoja on. ”Lievin tapa on tehdä ositus ja perinnönjako ja muuttaa kuolinpesä verotusyhtymäksi. Monesti sen jatkona tehdään lähisukulaisten kauppoja. Esimerkiksi joku lapsista ostaa sisaruksensa tai lesken ulos.”

Tämä on taloudellisesti houkutteleva vaihtoehto, sillä lähisukulaisten välisistä kaupoista ei tarvitse maksaa luovutusvoittoveroa, jos edellisestä tilakaupasta on kulunut yli kymmenen vuotta. Lisäksi ostaja pääsee tule­vissa puukaupoissaan hyödyntämään kauppasumman perusteella lankeavaa metsävähennystä, mikä keventää merkittävästi puun myynnistä koituvia veroja.

Metsät voi myös liittää yhteismetsään. Pajulan mielestä viisasta olisi myös miettiä niin, ettei kaikkien osakkaiden tarvitse saada samanlaista palaa. Jos pesässä on rahaa tai kesämökki, metsän voi jakaa harvemmille. ”Paras olisi, jos metsä menisi sellaisille, joita se kiinnostaa.”

Parasta olisi, jos metsä menisi sellaisille, joita se kiinnostaa, metsäkeskuksen Antti Pajula suosittelee. Kuva: Jarkko Sirkiä

Samaa mieltä on omistusjärjestelyihin erikoistunut metsäasiantuntija Marita Säämäki satakuntalaisesta metsänhoitoyhdistys Karhusta. Hänen pääneuvonsa ovat: puhukaa, kysykää ja ottakaa yhteyttä alan ammattilaisiin. ”Niin kauan kun asianosaiset ovat väleissä keskenään, eikä riitoja ole, ratkaisu löytyy. Vaihtoehtoja on.”

Hän tietää, että asioiden puheeksi ottaminen voi olla vaikeaa tai kiusallista, mutta omaisuuden järjestely voi olla esimerkiksi leskelle suuri helpotus. ”Ei kuolinpesän jakaminen tarkoita sitä, että leskeltä vietäisiin toimeentulo pois. Eräskin leskeksi jäänyt isä oli lopulta ikionnellinen, kun sai antaa elämänsä tärkeimmät asiat, metsän ja kesämökin, elämänsä tärkeimmille ihmisille eli lapsilleen.”

Valitettavasti asioiden lykkääminen ei yleensä helpota niiden ratkaisemista. ”Kun kuolinpesä pitkittyy, kohta on sen verran ongelmia, että jatko menee vaikeaksi”, Säämäki tietää.

Vaikka tasapuolisuuden tavoite on hyvä, hän kehottaa asiakkaitaan harkitsemaan todella tarkasti omaisuuden ohjaamista lasten yhteisomistukseen. ”Kun asiakkaani suunnitteli tällaista, kysyin häneltä, kenen vaimosi sisaruksen puolison kanssa sinä haluaisit yhteistä omaisuutta hoidettavaksi.” Asiakkaan vastaus oli, että ei kenenkään. Niinpä: miksi ajaa omia lapsiaan tällaiseen tilanteeseen, jossa erimielisyyksiin ajautumisen riski on suuri?

Täydellisen umpisolmun tapauksessa kuka tahansa kuolinpesän osakkaista voi hakea käräjäoikeudelta pesänjakoa. ”Se on kallis tie verrattuna metsäammattilaisen tekemään jakoon: sen hinta on herkästi viisinumeroinen luku. Toki sekin voi olla parempi kuin ei jakoa lainkaan”, Antti Pajula toteaa.

Perinpohjaisessa riitelyssä lopputulos voi olla se, että pesänselvittäjä joutuu myymään omaisuuden pois, jotta selvityksestä koituvat palkkiot ja kulut saadaan maksettua. Sovinnon tie on tuottoisampi.

Silloin kun kuolinpesä on yhteisymmärryksessä jakamisesta, puolueetonta jakoesitystä voi pyytää esimerkiksi metsänhoitoyhdistyksiltä, Metsätilat.fi -ketjun asiantuntijoilta, metsänomistajien palveluja tarjoavilta pankeilta, isojen metsäyritysten asiantuntijoilta tai metsäasioihin perehtyneiltä juristeilta. Metsäkeskus tarjoaa neuvontaa, mutta varsinaisia toimenpiteitä sen edustajat eivät julkisena toimijana tee.

Kuolinpesien osuus on viime vuosina kääntynyt lievään nousuun yksityismetsien omistuksessa. 

Kuolinpesät omistavat noin kymmenen prosenttia Suomen yksityismetsistä. Alueellisia eroja on jonkin verran. Kuolinpesien osuus on korkein muuttotappio­maakunnissa Lapissa, Etelä-Karjalassa, Kainuussa ja Kymenlaaksossa. Vähiten kuolinpesien metsiä on Kanta-Hämeessä ja Keski-Pohjanmaalla.

Pajula arvioi, että voimakkaissa maatalousmaakunnissa ryhdytään sukupolvenvaihdoksiin ketterämmin. ”Viljelijät pyrkivät vaihtamaan omistuksen jo elinaikanaan, ja sillä voi olla heijastusvaikutus myös naapureihin.”

Helpointa omistusjärjestelyjen teko on, kun kaikki asianomaiset ovat hengissä ja terveinä. Jos metsän­omistaja sairastuu vaikkapa muistisairauteen, voi omaisuudenhoidossa olla edessä pitkäksi venyvä hankala jakso. Edunvalvontaan joutuneen henkilön asioiden hoito on kankeaa.

”Uusia metsää omistavia kuolinpesiä tulee joka vuosi 5 000 kappaletta – noin 15 kappaletta joka päivä. Tietysti yllättäviä kuolemia tulee, mutta tuo luku on ihan liian suuri”, Pajula sanoo.

Vaikka monelle metsänomistajalle ensimmäiset eläkevuodet ovat aktiivista metsien hoidon aikaa, kaikki loppuu aikanaan.

”Mielestäni 70–75 vuotta on sellainen ikäraja, jolloin pitäisi ainakin jonkinlainen ajatus olla siitä, miten tilanpito jatkuu.”