Maksan jo nyt mukisematta metsäretkistäni, mutta kansallispuistojen vapaaehtoisia maksuja on vaikea varauksetta kannattaa

Petteri Orpon (kok.) hallitus haluaisi mahdollistaa vapaaehtoisten käyntimaksujen keräämisen kansallispuistoissa.

Yle kysyi syyskuun alussa verkkosivuillaan, kuinka moni maksaisi vapaaehtoisen maksun kansallispuistokäynnistään. Kyselyyn kertyi 6 348 ääntä ja valtaosa, 58,3 prosenttia, vastasi myöntävästi.

Itselläni on vaikeuksia muodostaa mielipidettä asiasta.

Pelkään, että vapaaehtoinen maksu on portti pakollisiin maksuihin. Yhdyn myös usean järjestön esittämään huoleen, että maksujen verukkeella valtion budjettirahoitusta vähennetään.

Vaihto-opiskelu Brasiliassa avasi silmäni Suomessa vallitsevien jokaisenoikeuksien erityisyydelle.

São Paulon rannikkosademetsään kuuluvassa kansallispuistossa vieraillessani kulttuurierot tulivat vastaan jo puiston portilla. Metsään ei ollut asiaa ilman pääsylippua.

Jopa portugalinkielinen termi ”entrar na floresta” eli vapaasti käännettynä ”astua sisään metsään” kuulosti hullulta.

Suomalaisessa mielenmaisemassa elämme metsän keskellä. Metsään mennään, mutta mitään porttia ei tarvitse avata.

Lähtökohtaisesti maksun pyytäminen luonnossa liikkumisesta tuntuu väärältä. Olen kuitenkin avoin toisillekin näkökulmille.

Pystytäänkö vapaaehtoisten maksujen turvin estämään laavun purkaminen tai takaamaan polttopuuhuolto hankalan matkan päässä sijaitsevalle nuotiopaikalle?

On ymmärrettävää, että polttoaineiden hinnan nousun vuoksi myös huoltokuljetusten kustannukset karkaavat ja Metsähallituksen Luontopalveluiden on pakko priorisoida.

Jo maksujen nostaminen keskustelun aiheeksi nostaa kiitollisuuden tunnetta uutuudenkarheista pitkospuista ja valmiiksi pilkotuista polttopuista, joista kansalaiset saavat ilmaiseksi nauttia.

Ehkäpä kiitollisuuden tunne omallakin kohdalla avaisi kukkaronnyörejä, jos sitä vaatimuksia esittämättä oikealla hetkellä ehdotetaan.

Yksityiset koirametsät ovat muuttaneet käsitystäni siitä, että metsäretkien pitäisi aina olla ilmaisia. Maksan mukisematta muutaman kympin siitä, että saan päästää riistaviettisen koirani turvallisesti irti samalla, kun esittelen lapsilleni syksyisen luonnon ihmeitä.

Aidattujen hehtaarien sisällä minun ei tarvitse stressata, lähteekö koira porojen perään tai ylittämään valtatietä.

Toki ymmärrän etuoikeutetun asemani keskiluokkaisena palkansaajana. Ulkoilusta nauttiminen rennosti vain oman perheen kesken tuntuukin mitä suurimmalta luksukselta.