Kestävyysurheilu on kuin huume: halpa, tehokas ja yhteisöllinen

Olen mielenkiinnolla seurannut viimeaikaista kulttuurin kehitystä. Hyroxia, lenkkikerhoja, Stravaa, polku- ja ultrajuoksua: jalalla laitetaan koreasti. Ja vaikka edellä mainituista saakin monenlaista kettuilua keiteltyä, osoittavat spandexit silti oikeaan suuntaan.

Keski-iän kriisiä tai ei, on hienoa, että ihmiset ovat huomanneet kestävyysurheilun kiehtovuuden. Mitä nuoremmaksi mennään, sitä useammalle lenkki voi olla ainut paikka rauhoittua ruuduitta.

Aloittaminen on helppoa. Ei tarvitse olla hyvä, kaunis, rikas tai sosiaalinen. Tiet, polut ja vesistöt ovat ilmaisia. Lenkkarit saa muutamalla kympillä. Voit aloittaa muutaman kilometrin kävelystä. Toisesta päästä toki löytyy kisat, kellot ja datat, jotka nekin saavat monet innostumaan.

Lenkki on parasta yksin, mutta sen seurasta moni löytää juuri nyt ystäviä ja kumppaneita. Ajatukset juoksevat paremmin ja adrenaliini helpottaa jutustelua. Ainakin miehille urheilu on edelleen sosiaalisesti hyväksytyin tila näyttää tunteitaan. Golfihan keksittiin, että miehet voisivat käydä kävelyllä.

Kestävyyslajien addiktiota ja mielenkiintoa on vaikea ulkopuoliselle kuvailla. Hänelle se voi näyttää monotoniselta. Mutta käyhän joskus tekemässä tunnin mäkitreeni ennen illanistujaisia – kävelet sisään kuin omistaisit paikan.

Monet ovat haastatteluissa sanoneet, ettei sijoituksilla tai kilometreillä ole niinkään väliä. Ulospäin voi näyttää tyhmältä, että mitä tuosta saa. Punttisaliin verrattuna motiivien ero kiehtoo ja tehty treeni tuntuu paremmalta. Itsevarmuutesi, luontosuhteesi ja terveytesi paranee. Vanhempien ja läheisten tsemppaus ratkaisee ja merkitsee. Ensimmäisen puolimaratonin muistaa aina ja siitä pitääkin kertoa kaikille.

”Jos porukka hiihtäisi enemmän 50 kilometrin väliaikalähtöjä, ei joka kivi hiertäisi kengässä”, kirjoitti joskus kilpahiihtäjä Tino Tiilikainen. Kestävyyslajistia eivät riidat kotona tai Microsoft Teamsissa satuta, kun pitkäjänteisyyden, vitutuksen ja kehityksen tunneskaalat on käyty läpi useaan kertaan.

Ihmiselämään kuuluu oman ropan raastaminen. Nykyarjen helppouden paras haastaja on viedä itsensä ulos ja epämukavuusalueelle muutamaksi tunniksi. Meidät on luotu liikkumaan.

Toissa viikonloppuna vein kuusi ensikertalaista kisaamaan Jukolan viestiin. Koko elämänsä urheilleet ukot olivat sellaista uuden kokemuksen intoa täynnä, jota yleensä näkee vain lapsen kasvoilla. Jukola on muuten Suomen hienoin tapahtuma ja osoitus siitä, että urheilu on kulttuuria, ei sen vihollinen.

Haastan jotakin hessua laskemaan tämän ihmeellisen kokonaisuuden kansanterveydelliset hyödyt. Uskon, että jäädään plussalle. Parastahan tässä on se, että valtiota ei tarvita – vain kipinä.

Mitäpä jos lähdet tänään lenkille? Varoitan, voit jäädä koukkuun.