Yliö: Maaseutu tarvitsee huolenpitoa, ei huolipuhetta

Kylältämme varastettiin taannoin ensivasteyksikön auto, jonka vuoksi avun saanti hädän hetkellä hidastuu merkittävästi. Samanaikaisesti tosin uutiset kertoivat, että ensivasteiden lääkkeitä rajoitetaan ja ambulanssien määrää ja valmiutta vähennetään (MT 24.1.).

Nämä ovat eräitä aikamme maaseudun autioittamisen ilmiöitä: epäsosiaaliset ihmisryhmät löytävät sijaa toiminnalleen, kun palvelut ja viranomaiset ovat kaukana, ja sitä myöden myös maaseudun tavallinen väki vähentynyt. Me jäljelle jääneet mietimme, miten elämänedellytykset enää kotiseudulla täyttyvät.

Maalla ei toimi sanonta ”pidot paranee, kun väki vähenee”.

Huoli on sana, jota käytetään varsin huolettomasti. Julkisessa keskustelussamme huoli näyttäytyy seuraavasti: Jos sitä käyttää viranomainen tai muu asiantuntija, se on faktapohjaista ja rationaalista huolta, ja sen perusteella voidaan tehdä jämeriäkin toimenpiteitä.

Maaseudun asukkaiden – ja muiden kansalaisten – huoli omien elämänedellytystensä liiallisesta heikkenemisestä taas on epärationaalinen tunne, huolen kokemus, joka estää analyyttisen järkeilyn. Tätä kansalaisten ”huolitunnetta” pyritään liudentamaan asiantuntijoiden esittämillä faktoilla ja tilastoilla, jotka tukevat ”säästökohteita” ja ”sopeuttamista”. Keskustelut liikkuvat usein passiivissa, jolloin päätöksiä tekevien ihmisten konkreettinen osuus häivytetään.

Totuus on kuitenkin se, että joka ikinen ihmistoiminnan osanen on seurausta jonkun ihmisen tekemästä päätöksestä. Ihmisen vastuuta päätöksistä ei voi laittaa hahmottoman järjestelmän tuottamaksi, vaan kaikki on aktiivisen päättämisen tulosta.

Itse asiassa päätöksenteko on sen suoran ja epäsuoran vaikuttavuuden vuoksi kaikkein tärkein asia ihmistoiminnassa. Myös tulevaisuutemme on tämän hetken päätösten seuraus, ei tyhjästä aineellistuva todellisuus. Tämän vuoksi päätöksenteon tulisi olla tilannetajuista, systeemistä, inhimillistä ja planetaarista.

Kuka tahansa yhteiskuntamme ilmiöitä seuraava voi todeta, että kansamme on mielipiteissään ja vuorovaikutuksessaan voimakkaasti eriytynyttä. Aihe itsessään ei ole merkityksellinen, vaan jakautuminen mielipiteinemme eri puoliin. Aivan, kuin olisimme menettäneet luottamuksen toisiimme, emmekä sietäisi omista uskomuksistamme ja näkemyksistämme eriäviä henkilöitä vähääkään.

Huolipuheella on osansa ilmiössä, sillä se on voimakkaasti polarisoivaa. Se paitsi etäännyttää maaseutualueiden ja kaupunkien väkeä toisistaan, myös rapauttaa kansalaisten luottamusta päättäjiin.

Huolipuhe ei suinkaan rajoitu vain maaseutukeskusteluun, vaan ulottuu laajemminkin muun muassa terveydenhuoltoon, talouteen sekä muihin yhteiskunnan järjestelmiin liittyviin keskusteluihin, asettaen vastakkain erilaisia ihmisryhmiä ja haurastuttaen näin kansan yhtenäisyyttä.

Tutkin viljelijöiden päätöksentekoa. Viljelijöiden kohdalla päätöksenteko on jatkuvaa, ja sen monimutkaisuutta ei yksinkertaisemmassa toimintaympäristössä operoiva voi helposti ymmärtää.

Alati muuttuva toimintaympäristö myös haastaa viljelijöitä tekemään yhä enemmän ja nopeammin päätöksiä, joihin ei voi saada ulkopuolelta vastausta, vaan ratkaisut on löydettävä sisäisestä tiedosta, kokemuksesta ja opitusta. Viljelijän päätöksenteon onnistuminen on tärkeää, sillä se vaikuttaa koko tilan tulevaisuuteen.

Huomionarvoista on, että ruuan tuottaminenkin on valintakysymys, mutta onko syöminen? Huolestuttaako meitä liikaa vai liian vähän maaseudun kehityssuunnan vaikutus viljelijöiden jatkamiseen?

Pidän itseäni vankkumattomana toivon ja tulevaisuuden uskon lähettiläänä. Tässä kuitenkin totean vakavasti, että mikäli haluamme elävää tulevaisuutta perhetiloineen Suomen maaseudulla, on nyt se hetki, jolloin meidän tulisi konkreettisesti yhdistää voimamme, eikä katsoa kehitystä sivusta. Jos maaseudun elämänedellytyksiä ulkopuolelta kavennetaan, miten voisimme laventaa niitä itse, me, jotka haluamme maalla elää ja yrittää?

Pystyisimmekö ottamaan etäisyyttä meitä kuohuttaviin asioihin, liikkumaan jakaantuneista leireistämme kohti yhteistä päämäärää, hyväksyä enemmän erilaista ajattelua ja ryhtyä luomaan aidosti elävää maaseutua?

Suomessa on erittäin koulutettu kansa, monipuolista osaamista, hyviä viljelijöitä, toimivia maatiloja. Lisäksi maaseudun asialla on aktiivisia organisaatioita ja eteviä tutkijoita. Eikö tästä kombinaatiosta saisi huolelle vastavoimaksi huolenpitoa yhteisöihimme maalla?

Soja Sädeharju

Itä-Suomen yliopisto, Sisu STN- hanke

Kestilän tila, Urjala