Lukijalta: Mustikat eivät mätäne metsiin eikä mikään mene luonnossa hukkaan

Menneen kesän pääuutisaiheita oli mustikoiden mätäneminen metsiin. Median kaiken ylittäväksi kesäkuukausien kestohuoleksi nousi mustikoiden kova kohtalo, ellei ulkomaisia poimijoita saada Suomeen pikaisesti. Media-avusteinen propaganda läpäisi kansan tajunnan ja kuuliaisia suomalaisia lähtikin savottaan, toki yksityishenkilöiden lupaamien huippuhintojen vedolla.

Tässä vaiheessa syksyä mättäät ovat tyhjiä muutamaa puolukkaa ja karpaloa lukuun ottamatta. Mätänivätkö siis marjat metsiin?

Eloperäisen aineksen hajoamisesta puhuttaessa mätänemisellä tarkoitetaan hapettomissa oloissa tapahtuvaa hajotusta. Hapellisessa ympäristössä tapahtuva hajoaminen on lahoamista. Metsään jääneet marjat siis lahoavat.

Myös metsän asukkaat, karhut, hirvieläimet ja muut, poikasineen ja vasoineen tarvitsevat marjoja ravinnokseen. Jätöksiä näkee mättäillä ja niiden vieressä.

Mustikka on erityisen tärkeä metsäkanalinnuille, kuten metsolle. Sen poikaset käyttävät aluksi mustikan varvuilla luikertelevia toukkia ja myöhemmin marjoja. Poikasten on ehdittävä monikymmenkertaistaa painonsa syksyyn mennessä. Paljon proteiinia ja vitamiineja tarvitaan.

Lopuksi mustikoista, sienistä ja muusta orgaanisesta aineksesta tekevät selvää änkyrimadot, lierot ja kovakuoriaiset, lahottajasienet ja pieneliöt eli mikrobit. Hajotuksen tulokset eli ravinteet ovat luonnon tuottamaa lannoitetta, jonka se palauttaa itselleen.

Mustikan matka siis jatkuu ravinteina takaisin kasvien käyttöön. Kasvit ottavat ne maasta juurillaan tai sienijuuren, mykorritsan avulla. Esimerkiksi ruokasienillämme on sienijuurisymbiooseja puiden kanssa. Männynherkkutatti auttaa mäntyä ravinteiden saannissa ja sieni saa männyltä sen valmistamia sokereita.

Mustikan valoisa kohtalo on olla osa tätä hienoa järjestelmää.

Saara Kauppi

Ylöjärvi