Olen toimittanut pappina noin 500 hautajaiset – arkun äärellä monella läheisellä mieleen nousevat itsekkäät ajatukset

Hautajaisissa itketään monen asian vuoksi. Jos kyseessä on läheisen ihmisen hautajaiset, niin kyyneleet epäilemättä nousevat silmiin surun, menetyksen ja ikävän vuoksi.

Vaikka poismennyt olisi ollut vanha ja sairas, eikä hänen elämänsä viime aikoina enää laadukasta, niin muistot hyvistä ajoista nostavat hautajaisissa päätään ja tuntuu, että kuolema tuli sittenkin liian pian.

Kun lähipiirissä vierailee kuolema, niin lähes aina jää se tunne, että jotain jäi sanomatta tai tekemättä. Ei siis ihme, että itkettää, kun menetys on niin lopullinen.

Tämän lisäksi hautajaiset ovat myös tilaisuus kohdata omaa kuolevaisuuttaan. Vaikka se voi olla vaikeakin myöntää, niin siinä toisen arkun äärellä mieleen nousee yllättävän monella itsekkäät ajatukset.

”Entä jos minä olisin tuolla arkussa?”

”Olisiko minun hautajaisissani paljon vieraita?”

”Mitä kauniita sanoja minusta sanottaisiin? Tai puhuttaisiinko kauniisti laisinkaan?”

”Olenko elänyt niin, että jos nyt kuolisin, niin ei tarvitsisi katua?”

Kuoleman kohtaaminen saa ymmärtämään oman elämänsä rajallisuuden. Ja se on pelottavaa.

Laskeskelin tällä viikolla, että olen toimittanut noin 500 hautajaiset näinä kymmenenä vuotena, jotka olen toiminut pappina. Siinä on nähnyt tuhansia omaisia, kuullut monenlaisia elämäntarinoita, erilaisia kohtaloita ja nähnyt erilaisia suruja.

Hautaan on saateltu monen kokoisia arkkuja. Toisinaan omaisten suru on riipivää ja sellaista, joka menee papin ja kanttorinkin ihon alle ja painaa mielessä päiväkausia.

Ja toisinaan vainaja on ollut niin etäinen, ettei kukaan suoranaisesti sure hänen poismenoaan, sillä se ei ole muuttanut mitään kenenkään elämässä. Ja joskus viimeisellä matkalla saattamassa on vain kirkon väkeä.

Silti näitä kaikkia tilaisuuksia yhdistää se, että kuka ikinä siellä saattajana onkaan, niin arkun äärellä hän pysähtyy miettimään omaa elämäänsä ja kuolemaansa.

Mitä surua arkun äärellä itken? Menetystä ja ikävää vai omaa kuolevaisuutta ja elämästä luopumisen pelkoa?

Mitä ikinä se onkaan, niin se on tärkeää ja merkityksellistä, sillä suru ja itku on rakkautta: rakkautta poisnukkuneeseen, rakkautta läheisiinsä, rakkautta omaan elämäänsä; eikä rakkautta pidä ikinä yrittää lohduttaa pois.

Kirjoittaja on Oulun tuomiokirkkoseurakunnan kappalainen.