Ilman tätä ihmisryhmää Suomi pysähtyisi todennäköisesti muutamissa minuuteissa

Hyvinvointivaltio on sinällään yksinkertainen ja nerokas keksintö. Jaetaan yhteiskunnan pyörimistä ylläpitävät hommat porukan kesken tasan ja huolehditaan siinä samalla, ettei kukaan putoa kelkasta – ei edes kohtalon kolhima yksilö.

Suomessa monet näistä yhteiskuntaa ylläpitävistä tehtävistä on määrätty edelleen laissa erilaisten viranomaisten hoidettavaksi. Näin siis paperilla.

Todellisuudessa suurin osa esimerkiksi hoiva-, kasvatus-, ja kulttuurityöstä tapahtuu jossain aivan muualla kuin sairaaloissa, kouluissa tai museoissa. Se tapahtuu siellä, missä kukaan ei leimaa kellokorttia tai seuraa työaikaa.

Toisin sanoen Suomi lepää vapaaehtoistyön varassa – niin sodassa kuin rauhassa.

Vapaaehtoistyötä tehdään tänäänkin tuntitolkulla naapurin isännille ja emännille, kavereille, isovanhemmille, sairaille ja raihnaisille – siis ihan kaikille, ikään ja sosiaaliseen statukseen katsomatta.

Työtä tehdään omaishoidon ja kunnallisten luottamustehtävien parissa, harrastusseuroissa, opiskelijayhdistyksissä ja vapaapalokunnissa. Vain muutamia mainitakseni.

Ilman vapaaehtoistyötä vieraslajit jäisivät kitkemättä, kesäteatterit kokematta ja pelastustehtävät hoitamatta. Ei saisi futisturnauksen kanttiinista kahvia tai vesihuikkaa juoksutapahtuman huoltopisteeltä. Muuttoautokaan ei liikahtaisi, jos naapurin Marko ei pitsapalkalla hyppäisi sen rattiin.

Näistä tosiasioista huolimatta usein tuntuu siltä, ettei vapaaehtoistyön valtaisaa merkitystä yhteiskunnalle oikein tunnisteta. Vielä harvemmin muistetaan tunnustaa pyyteettömien vapaaehtoisten merkitys esimerkiksi paikallisyhteisöjen hyvinvoinnille.

Se ei tunnu kovin viisaalta, kun otetaan huomioon, että varovaistenkin arvioiden mukaan pelkästään vapaaehtoistyön rahallinen arvo on Suomessa vuosittain reilusti yli kolme miljardia euroa. (Vapaaehtoistyön vaikuttavuuden arvioinnin vaikeuden vuoksi summa on todennäköisesti todellisuudessa vielä suurempi.)

Unohdan vapaaehtoistyön merkityksen usein itsekin. Vasta kun futisporukkamme joukkueenjohtaja — vapaaehtoinen! — joutui jäämään sairastumisen takia sivuun, alettiin ymmärtää hänen tekemänsä työn merkitys. Kukas nyt täyttääkään vesipullot, varaa vieraspelin bussit ja kerää kausimaksut? ”Ai se oli hoitanut tonkin”, oli usein toistunut lausahdus noina aikoina.

”Jos vapaaehtoistyö loppuisi, Suomessa ei tapahtuisi mitään. Se on niin merkittävä osa nuorisourheilua, kulttuuria, paikallispolitiikkaa, rakennusperintöä – kaikkea”, kiteytti asian tilan Kansallisteatterin näyttelijä ja kesäteatteriaktiivi Juha Varis Suomen Kuvalehdessä 30.6. ja osui ehkä oikeampaan kuin arvasikaan.

On yksiselitteinen fakta, että ilman vapaaehtoistyötä Suomi todellakin pysähtyisi. Jos ei nyt ihan samalla sekunnilla, niin hyvin nopeasti kuitenkin.