Asiantuntijalta: Typpitappiot alas – typen kierron tehostaminen on osa lannoitekriisin ratkaisua

Typpi on maatalouden tärkein ravinne. Sen viisaalla kierrolla on keskeinen merkitys Suomen huoltovarmuudelle ja kriisinkestävyydelle.

Korvaamalla rehuntuotannossa käytetty lannoitetyppi osittain biologisella typensidonnalla voidaan vähentää riippuvuutta fossiiliperäisestä mineraalilannoituksesta ja pienentää ympäristökuormitusta etenkin kasvihuonekaasujen osalta.

Nautakarjatiloilla keskeinen toimenpide olisi siirtyä pois lietteen syyslevityksestä.

Ruoan- ja rehuntuotannon kannalta välttämättömän typen lähteistä mineraalilannoitteet muodostavat suurimman osan, 60–65 prosenttia. Lannan osuus on noin 30 prosenttia ja muiden lähteiden, kuten biologisen typensidonnan loput eli 5–10 prosenttia.

Kotimainen lannoitetuotanto ylittää selvästi kotimaan tarpeen määrällisesti, mutta ei raaka-aineen näkökulmasta: olemme riippuvaisia typen valmistuksessa tarvittavan ammoniakin tuonnista. Helmikuun 2026 tullitilaston mukaan ammoniakin tuonnin arvosta 50 prosenttia oli edelleen peräisin Venäjältä.

Tuontiriippuvuuden lisäksi ammoniakin käytön haasteena on, että sen valmistus perustuu tällä hetkellä maakaasusta saatavaan fossiiliseen vetyyn.

Voimme lisätä ravinneomavaraisuutta ja vähentää riippuvuutta tuontipanoksista tehostamalla typen käyttöä ja vahvistamalla biologista typensidontaa eli palkokasvien viljelyä. Kyse on niin sanotusta viisaasta typpikierrosta, joka yhdistää nautakarjatalouden ja kasvinviljelyn.

Alkutuotannon kannattavuuden heikentyessä viljelijät joutuvat miettimään tuotantopanosten käyttöä erityisen tarkasti. Ottamalla käyttöön typpikiertoa tehostavia keinoja voitaisiin alentaa lannoitekustannuksia ja pienentää myös maatalouden kolmanneksi suurinta kasvihuonekaasulähdettä, dityppioksidia, sekä vesistökuormitusriskiä.

Typpitalouden tehostamisessa mitään pikavoittoja ei kuitenkaan ole luvassa.

Viisaan typpikierron toteutumista jarruttavat useat pullonkaulat. Yksi keskeisimmistä on typpilannoituksen vaihteleva satovaste: sama lannoitusmäärä voi tuottaa yhtenä vuonna hyvän sadon ja toisena selvästi heikomman, vaikka viljelytoimet olisivat samanlaiset. Siksi on välttämätöntä ymmärtää sadonmuodostukseen vaikuttavat tekijät.

Nurmituotanto kannattaa keskittää hyväkuntoisille lohkoille ja kohdentaa niille panokset satopotentiaalin mukaisesti. Navetan ja säilörehuvaraston läheisyydessä sijaitsevilla lohkoilla voidaan tavoitella korkeaa satotasoa hyödyntämällä lietelantaa ja kolmen niiton strategiaa.

Jos tilalla ei ole tarvetta maksimoida satoa kaikilla nurmilohkoilla, kauempana sijaitsevat lohkot voidaan kylvää apilapitoisella seoksella ja korjata kahdesti.

Toiseksi lietetypen käytössä on parantamisen varaa. Lantavarastojen rakentaminen on kallista, ja siksi ne mitoitetaan hyvin tarkasti. Tämä johtaa siihen, että lietettä täytyy levittää myös syksyllä jopa 25–30 prosenttia kokonaislietemäärästä. Tällöin liukoisesta typestä merkittävä osa huuhtoutuu syksyn ja kevään valumahuipun aikana pois.

Tukirahoituksen avustuksella rakennettavat isommat tai uudet etäsäiliöt voisivat olla järkevä ratkaisu, koska tällöin lietteen levitys voitaisiin painottaa tiloilla enemmän kasvukauden alkuun.

Lietteen sijoitus parantaa typen hyväksikäyttöä, ja vetoletkulevitys voi helpottaisi lietteen levitystä jo alkukasvukaudella.

Nurmi sinällään on tehokas ravinteiden ottaja. Luken tutkimusten mukaan nurmi on kivennäismailla hyödyntänyt annetusta lannoitetypestä 75–100 prosenttia. Käytettäessä hehtaarilla 30 tonnia karjanlantaa vuodessa vastaava vaihteluväli on ollut 60–90 prosenttia.

Nautatiloilla tinkimisen varaa löytyy usein valkuaisruokinnasta. Nurmirehun korkea raakavalkuaispitoisuus on täysin turhaa, ja lisävalkuaisruokinnan tasoa olisi usein vara tarkistaa alaspäin.

Ruokinnan valkuaistason pienentäminen vähentää ammoniakin haihdunnan kautta tulevia typpitappioita.

Typensitojakasveista tärkein on edelleen puna-apila, jonka laajempaa käyttöä on jarruttanut sen vaateliaisuus maan ja viljelytekniikan osalta sekä huoli apilarehun toimivuudesta ruokinnassa. Uusissa tutkimushankkeissa etsitään ratkaisuja näihin pulmiin.

Typen käytön pullonkaulojen ratkaisemisessa tarvitaan useita toimijoita. Tutkijoilla on keskeinen rooli koota tutkimustulokset ajantasaisiksi ohjeistuksiksi. Luke tekee yhteistyötä muiden asiantuntijoiden kanssa, jotta tulokset ja tieto tavoittavat viljelijät esimerkiksi koulutuksissa.

Valtio voisi puolestaan vaikuttaa esimerkiksi lietesäiliöiden investointituella ja biologisen typensidonnan lisätuella.

Perttu Virkajärvi

johtava tutkija

Auvo Sairanen

erikoistutkija

Luonnonvarakeskus