Asiantuntijalta: Osuva maaseutupolitiikka edellyttää maaseutuopetuksen ja -tutkimuksen vahvistamista

Maaseutupolitiikkaa on harjoitettu Suomessa 1980-luvun lopulta lähtien, ja monitieteinen maaseutututkimus on toiminut alusta saakka sen tiiviinä työparina.

Tutkimuksen avulla on tuotettu maaseudun tilannekuvaa, muotoiltu maaseudun kehittämistä koskevia strategioita ja laadittu politiikkasuosituksia. Toisin sanoen maaseutupolitiikkaa on rakennettu tietoon nojautuen ja tutkimus on ollut sen keskeinen väline.

Maaseutupolitiikassa on pyritty pitämään huolta myös alan tutkimuksen edellytyksistä.

Erityisesti 2000-luvun alussa tehtiin merkittäviä panostuksia: Suomeen perustettiin maaseutupolitiikan siemenrahoituksella kaikkiaan yhdeksän määräaikaista maaseutututkimuksen professuuria. Näistä kahdeksan sijoittui eri yliopistojen oppiaineisiin ja yksi silloiseen Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskukseen.

Samalla hankerahoituksella käynnistettiin Rural Studies -yliopistoverkosto, joka tarjosi maisteritason koulutusta.

Tänään näistä rakenteista on jäljellä vain vähän. Maisteriohjelma lakkautettiin vuonna 2014. Professuureista vakinaistettiin lopulta vain yksi, nykyinen Luonnonvarakeskukseen sijoittuva professuuri.

Alan opetuksen alasajo tapahtui vuonna 2010 voimaan tulleen yliopistolain vanavedessä. Lain seurauksena yliopistojen toiminnassa on korostunut yhä enemmän taloudellinen vaikuttavuus ja innovaatiotoiminta. Tähän asetelmaan monitieteinen maaseutututkimus on sopinut huonosti, vaikka ala tuottaa tietoa muun muassa maaseudun talouden rakenteista ja sen toiminnan reunaehdoista.

Samalla yliopistoihin ulotettu tulosohjaus poisti kannusteet yhteistyönä toteutettuun verkostomaiseen opetukseen.

Tällä hetkellä monet yhteiskunnalliset kehityskulut korostavat kuitenkin maaseutututkimuksen tarvetta.

Nykyinen geopoliittinen tilanne on kääntänyt huomion kokonaisturvallisuuteen, huoltovarmuuteen ja resilienssiin – teemoihin, joissa maaseudun merkitys on keskeinen. Polttavia tutkimustarpeita liittyy myös maaseutualueiden väestökehitykseen, maaseudun palvelujen turvaamiseen ja demokratian toimivuuteen.

Eduskunta käsittelee parhaillaan maaseutupoliittista selontekoa, joka tarttuu myös maaseutututkimuksen ja -opetuksen tämänhetkiseen tilanteeseen. Maaseutupolitiikan tutkimus- ja tietotarpeita ajatellen selonteon suositukset tutkimusalan rakenteiden kehittämiseksi ovat perusteltuja.

Selonteko suosittaa selvittämään maaseutututkimuksen ja -opetuksen vahvistamisen mahdollisuuksia ja vastuutahoja sekä arvioimaan edellytykset alan maisteriopintokokonaisuuden kokoamiseksi uudelleen. Kokemus osoittaa, että maaseutualan maistereille on kysyntää, ja alan koulutuksen käyneet ovat työllistyneet muun muassa hallintoon ja erilaisiin aluekehittämisen tehtäviin.

Koska selonteon esitykset pohjautuvat poikkihallinnolliseen valmisteluun, on nyt avautunut aito mahdollisuus vahvistaa alan koulutusta ja tutkimusta.

Monilla yhteiskuntapoliittisilla päätöksillä on maaseutuvaikutuksia, vaikka niitä ei aina tunnisteta. Maaseutututkijoiden yhtenä tehtävä on tuoda näitä esille ja tukea näin tietoperustaista päätöksentekoa.

Maaseutututkimuksen ja -opetuksen vahvistaminen tukee myös maaseutuvaikutusten arviointia – asiaa, jota selonteossa vahvasti peräänkuulutetaan. Toivoa sopii, että eduskunta tunnistaa maaseutupoliittista selontekoa koskevassa kannanotossaan eri toimenpidesuositusten keskinäiset yhteydet.

Maaseutua ja sen kehitystä koskevat ratkaisut ovat aina poliittisia valintoja. Selonteon pohjalta niitä on nyt mahdollista tehdä.

Ella Mustakangas

HT, tutkija

Luonnonvarakeskus

Mari Kattilakoski

YTT, yliopistotutkija

Itä-Suomen yliopisto