Hyvä ja kestävä metsänhoito ei tarkoita jokaisessa metsässä samaa asiaa

Me kaikki hyödynnämme tavalla tai toisella metsiä – omia ja muiden. Jokaisella on oikeus omaan metsäsuhteeseensa. Tiede tuottaa tietoa metsistä kehityksineen ja metsäsuhteistakin, mutta se ei voi tuomita vääräksi mitään metsämielipidettä. Vääriä mielipiteitä ei ylipäätään ole, ei edes hakkuutavoista tai metsänsuojelusta.

Näkemyksiä on laidasta laitaan. Ei olekaan mikään ihme, että metsäkeskustelu on usein vastakkainasetteluihin pohjaavaa. Ihmetellä kuitenkin voi sille ominaista suvaitsemattomuutta ja mielensäpahoittamisen kulttuuria, jossa mielipiteen vapaus ei ole järin suuressa kurssissa. Tosin muidenkin perusoikeuksien sekä metsäfaktojen ymmärrys tuntuu olevan monesti hukassa, mutta ei siitä nyt sen enempää.

Suomen nykyinen metsälaki antaa metsänomistajille väljät raamit valita itselleen mieluisat metsänkasvatustavat, myös olla hakkaamatta metsiään. Koska metsänomistajien tavoitteet vaihtelevat suuresti, metsänkasvatuksen kirjo on laajentunut entistä liberaalimman lain myötä.

Metsäsertifiointi vaatimuksineen tosin vie valinnanvapautta toiseen suuntaan kuin metsälaki, samoin kuin alati lisääntyvät pakot ja kiellot. Metsänomistajan valintoihin vaikutetaan myös positiivisesti kannusteilla, kuten vapaaehtoisen suojelun tuilla. Jyräävätkö pakot ja kiellot valinnanvapauden ja kannusteet? Viime aikojen merkit huolestuttavat.

Eri tavoitteet tarkoittavat erilaisia parhaita metsänkäsittelyjä. ”Hyvä metsänhoito” riippuu näkemyksistä ja mielipiteistä, jotka ovat subjektiivisia. Esimerkiksi jatkuva kasvatus voi olla hyvää metsänhoitoa niille metsänomistajille, joille metsien maisema- ja virkistysarvot ovat tärkeitä, vaikka se yleensä tarkoittaakin tinkimistä puuntuotannosta. Tai pihlajanmarjojen tuottaminen tilhien ravinnoksi, jos niin haluaa.

Myös metsien käytön kestävyyden arviointi on paljolti subjektiivista. Painotamme eri tavoin kestävyyden ulottuvuuksia, kriteerejä ja indikaattoreita. Ei ole olemassa ainoaa oikeaa tapaa mitata kokonaiskestävyyttä eikä edes taloudellista, ekologista tai sosiaalista kestävyyttä.

Myös aikajänne ja maantieteellinen kattavuus vaikuttavat metsien käytön kestävyyden arviointiin, eikä niistäkään ole olemassa vain yhtä totuutta. Kokonaiskestävyys on enemmän politiikkaa kuin tiedettä.

Onneksi metsien käytön kestävyyttä voidaan edistää, vaikka kokonaiskestävyyttä ei voikaan yksiselitteisesti mitata. Jos parannetaan metsien käyttöä jonkun kestävyyskriteerin suhteen huonontamatta sitä minkään muun kannalta, kestävyys kohenee.

Vielä parempi on, jos pystytään parantamaan samanaikaisesti monen tavoitteen saavuttamista – esimerkiksi metsätalouden kannattavuuden, hiilensidonnan ja vaikkapa pihlajanmarjojen tuotannon. Siinä tiede auttaa mielellään, mutta tavoitteita ja niiden tärkeyksiä se ei voi sanella.

Kirjoittaja on Itä-Suomen yliopiston professori.