Yliö: Kosteikkoviljelyssä ei saada korkeita satoja pelkästään ojat tukkimalla

Kosteikkoviljely mainitaan usein patenttiratkaisuna turvetuotantosoiden jälkikäyttöön silloin, kun metsitys tai aurinkopaneelikenttien rakentaminen ei ole mahdollista.

Viljelijät tietävät, että tehokas korkeaan hehtaarisatoon tähtäävä viljely vaatii paljon maaperältä, vesitaloudelta ja ravinnetaseelta, oli kasvupaikka sitten metsä, kivennäismaa tai kosteikko.

Jostain syystä kosteikkoviljelyä on tarkasteltu tutkimuksissakin pääosin vain vedenpinnan noston näkökulmasta, eli sen mukaan, mitkä kasvit pärjäävät märissä olosuhteissa. Tehokas tuotanto ei kuitenkaan perustu pelkästään kasvien hengissä selviytymiseen vaan optimaalisten kasvuolosuhteiden luomiseen parhaan mahdollisen kasvutuloksen saavuttamiseksi.

On myös pohdittava, millaisilla koneilla ja korjuumenetelmillä kosteikoilla voidaan ylipäätään toimia tehokkaasti.

Maailmalla ja meillä Suomessakin viljelykoneet ovat lohkokokojen kasvaessa suurentuneet. Vaikka painon lisääntymistä pyritään välttämään, konekoko peltoviljelyssä vie kehitystä poispäin kosteilla ja märillä pohjilla toimivista ratkaisuista.

Kosteikoiden viljelyn ollessa vielä pääosin pienimuotoisen tutkimuksen ja pilottien varassa, ei koneiden kehitystyölle ole näköpiirissä riittävää markkinaa. Järviruo’on ja rahkasammaleen korjuun menetelmien kehitys on kuitenkin hyvä esimerkki siitä, miten teknologisia ratkaisuja voidaan kehittää markkinaehtoisesti, kunhan lopputuotteelle on riittävä kysyntä olemassa.

Tämänhetkiset tarjolla olevat rahoitusinstrumentit soiden jälkikäytölle ovat riittämättömät, ja kustannustasoissa on huomioitu pääosin vain ojien tukkiminen.

Menestyksekäs lohkon kosteikkoviljelmäksi muuttaminen vaatii asiantuntevaa vesitalouden, ojituksen ja vedenpinnan säädön suunnittelua sekä muokkaustöitä. Eri alueiden valuma-alueet on myös määritettävä aina tapauskohtaisesti. Kosteikot saattavat vaatia myös laajempaa alueellista suunnitelmaa, jossa huomioidaan kaikki alueen maanomistajat, jotta kunkin valuma-alueen vesien ohjaukselle ja säädölle on yhteinen suunnitelma ja tahtotila.

Turvesuot ovat useimmille kasveille liian happamia ja vähäravinteisia. Hyviin kasvutuloksiin tähdättäessä viljelmää on kalkittava ja lannoitettava kasvityypistä riippuen runsaastikin. Korkeaan satotuottoon tähtäävän kosteikkoviljelmän perustaminen entiselle turvetuotantoalueelle voi parhaimmillaan siis maksaa paljon enemmän kuin uuden pellon raivaus ja kunnostus metsästä viljelykäyttöön.

Markkinat määräävät, mille satokasveille on kysyntää. Uudet erikoisemmat kasvilajit vaativat suuremman ostajan ja jalostajan, joka tekee viljelysopimukset ja takaa sadon oston.

Sekin on todettava, että tukipolitiikka on osa alkutuotteiden kannattavaa arvoketjua EU:ssa. Jokin instrumentti viljelijän riskin hallitsemiseksi on oltava.

Jos nykymuotoiset viljelytuet eivät taivu kosteikkokasveille, on mietittävä jokin muu tapa tukea uudenlaisen tuotannon käynnistymistä ja vakiintumista. Kosteikkoviljelylle on myös hyvin vähän aiempaa kokemusperäistä oppia löydettävissä.

Parhaiden viljelykäytäntöjen kehittäminen vaatii pitkäjänteistä ja Suomen olosuhteisiin sovellettua tutkimus- ja kehitystyötä. Pelkästään kasvien lisäysaineistojen tuottaminen siemen-, taimi- tai juurakkolisäykseen vaatii uusia toimijoita. On myös kehitettävä uusia kosteikko-olosuhteissa toimivia lannoitetuotteita ja lannoitusmenetelmiä sekä pyrittävä hallitsemaan näiden vesistövaikutuksia.

Kun ennallistamissuunnitelmia nyt työstetään, on pohdittava tarkoin menestyksekkään kosteikkoviljelyn edellytyksiä. Mitkä ovat ne keinot, joilla asetuksen tavoitteet täyttyvät ilman, että menestyksekkään kosteikkoviljelyn edellytyksiä rajataan pois?

Parhaassa tapauksessa nyt on mahdollisuus muuttaa joutomaana pidetyt ja alhaisella hinnalla arvotetut alueet korkean satotuoton kosteikkoviljelmiksi. Näiden viljelmien tuottama raaka-aine voi luoda alueille myös uutta teollista tuotantoa aina vientituotteiksi asti.

Johanna Kivioja

projektipäällikkö

Seinäjoen Ammattikorkeakoulu