Eurooppa ei saisi nyt halvaantua ja rivit olisi pidettävä yhtenäisinä, vaikka Trump näyttää antautuvan Putinille

Yhdysvallat neuvottelee Venäjän hyökkäyssodan lopettamisesta hyökkääjän kanssa ilman Ukrainaa ja Eurooppaa. Se on tosiasia, vaikka muunkinlaista todistelua on kuultu.

Vielä karumpi tosiasia on se, että USA:n presidentti sysää syytä sodan alkamisesta Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyille ja syyttää tätä diktaattoriksi.

Nämä faktat eivät muutu muuksi, eivät varsinkaan paremmiksi siksi, että USA:n presidentin nimi on Donald Trump. Se ei auta, että Trump-ymmärtäjien mukaan suuri diilien tekijä vain raivaa itselleen väylää kohti hyvää lopputulosta eikä sanomisia siitäkään syystä pidä tulkita kirjaimellisesti.

Maailman mahtavimman valtion johtajan sanomisilla on kuitenkin aina merkitystä. Ja myös Trumpin kohdalla asiat ovat valitettavan usein lähellä sitä, miltä ne näyttävät. Eikä nyt näytä hyvältä.

”Trump on antautunut Putinille”, monessa liemessä keitetty diplomaatti luonnehti MT:lle Brysselissä muutama päivä sitten.

Kyse oli tietysti turhautuneesta purkauksesta. Toisaalta mikään, minkä takana länsi on viimeksi kuluneiden kolmen vuoden aikana seissyt, ei näytä enää pitävän paikkaansa.

Trumpin touhut pöyristyttäisivät vähemmän, jos hän viittaisi edes hitusen enemmän siihen suuntaan, että Eurooppa ja Ukraina ovat USA:lle edelleen tärkeitä liittolaisia. Arvaamaton öykkäri vasalleineen tekee täsmälleen päinvastoin, eli repii EU:n rivejä keinoja kaihtamatta.

Osa EU-johtajista vähättelee trumpilaista riehumista ja yrittää rauhoitella kansalaisia. Se voi olla viisasta. Euroopassa on nyt hyvä käydä perusteellisesti läpi kaikki ”entä jos” -vaihtoehdot ja myös valmistautua niihin.

Trump haluaa jäädä historiaan rauhantekijänä. Entä jos hän todella runnoo Ukrainaan nopeasti rauhan, joka tarkoittaa antautumista Putinille, mutta joka myydään USA:n historiallisena voittona. Se, että lopputulos on katastrofi Ukrainalle ja Euroopalle, ei entistä liittolaista tunnu kiinnostavan.

Kun taistelut taukoavat, paine vahvistaa Euroopan puolustusta hiipuu eikä Naton eurooppalaisista maista siksi ole rauhan takaajiksi. Trumpin hihasta löytyy ratkaisu: USA, Venäjä ja Kiina sopivat YK:n rauhanturvaoperaatiosta ja kiinalaisten sekä intialaisten lähettämisestä Ukrainan ja Venäjän väliselle rajavyöhykkeelle.

Osassa Eurooppaa katkeruus ja pelko Venäjää kohtaan taittuu. Halpa energia alkaa virrata. Idän markkinat aukeavat. Rikkaat venäläiset turistit täyttävät Välimeren rannat. Euroopan talous elpyy. Putinin propagandakone todistelee, ettei Venäjällä ole ”oikeudenmukaisen” rauhan jälkeen mitään välitöntä tarvetta ajaa tankkeja minkään Nato-maan rajalle.

Vaikka skenaario oikaisee mutkat ja on kärjistys, täysin mahdoton se ei ole. Myös paljon muuta mahdottomaksi luultua voi vielä tapahtua.

Eurooppalaisessa julkisuudessa on meneillään kilpajuoksu siitä, kuka tuomitsee kaikkein nopeimmin ja jyrkimmin USA:n öykkäröinnin. Entä jos käy niin, että Trump tavatessaan Euroopan johtajia ryhtyykin puhumaan ylitsevuotavan myönteisesti USA:n ja Euroopan välisen liittosuhteen vahvistamisesta. Miten sitä analysoidaan? Peruutetaanko maailmanloppu ainakin hetkeksi?

Jääkiekko- ja jalkapallotermein Euroopan pitäisi nyt uskaltaa pelata omaa peliään, vaikka Washingtonin huutokuoro jatkaa myllytystään.

USA:n varapresidentti J.D. Vance provosoi reilu viikko sitten Münchenissä vanhan mantereen poliittista eliittiä härskisti, mutta oli myös yhdessä asiassa oikeilla jäljillä. EU-Eurooppa on itse itsensä pahin vihollinen. Ei Vancen tarkoittamalla tavalla, mutta on.

Vaikka Trump näyttäisi todella antautuvan Putinille, Euroopan pitäisi pitää pää kylmänä. Kahdeksan vuotta EU-johtajat ovat puhuneet siitä, että kohtalo pitäisi ottaa omiin käsiin. Nyt ei enää ole aikaa puheisiin. Nyt on otettava.