Kasvisruokataistosta tuli arvoton mediasirkus

Viime viikonloppuna Helsingin Uutiset, Helsingin Sanomat ja Ilta-Sanomat asettivat näyttävästi vastakkain kasvis- ja liharuoan uutisoidessaan viihdeartisti Anna Abreun esiintymisestä Helsingissä. Musiikki jäi jalkoihin, kun arvottomassa mediasirkuksessa keskustelu suistui identiteettipolitiikan hengessä esiintymispaikan lihattomiin väliaikatarjoiluihin ja eri ruokavalioiden noudattajien vastakkainasetteluun.

Kolme päivää kohun jälkeen monisatapäinen joukko kasvinviljelijöitä kokoontui Someron Teeriharjun tanssilavalle kriisikokoukseen puimaan alan syvää ahdinkoa. Kasviproteiinien ja kasvisruoan mahdollisuuksia suomalaiselle elintarvikeketjulle on maalailtu ahkerasti, mutta kasvinviljelytiloilla tämä ei näy.

Elintarvikesektori on Suomen merkittävimpiä tuotannonaloja. Joka kymmenes maamme veroeuroista tulee ruoka-alalta. Kokonaisuudessaan se työllistää noin 320 000 suomalaista, josta noin 44 000 teollisuudessa. Runsaan 40 000 maatilan lisäksi Suomessa toimii Elintarviketeollisuusliiton mukaan noin 2 600 elintarvikealan yritystä, joista valtaosa on pk-yrityksiä.

Vaikka ruoan kotimaisuusaste on Suomessa ollut perinteisesti vahva, suunta on alaspäin. Ruoan kauppatase eli viennin ja tuonnin suhde heikkenee vuosi vuodelta, kun yhä useampi suomalaissuuhun haarukoitu annospala tuottaa eurot muualle kuin kotimaahan. Se taas heikentää hyvinvointiyhteiskunnan rahoituspohjaa samaan aikaan kun rahoitustarve vain kasvaa.

Kasvisruokakeskustelun ytimessä ovat ruoka-annoksen arvokkaimmat osat, proteiinit. Siksi niiden alkuperällä on suuri merkitys, vaikka virallisten ravitsemussuositusten mukaan proteiinien pitäisi kattaa vain 10–20 prosenttia päivittäisestä energiansaannista. Kun niiden lähteeksi suositellaan valitsemaan soijaperäistä tofua tai ulkomaisesta herneproteiinista valmistettua kasvisruokaa, papuja, kikherneitä tai manteleita, suurin osa annoksen euroista virtaa ulkomaille.

Juuri tämä on se ydinkysymys, joka säännönmukaisesti sivuutetaan liha- ja kasvisruoan vastakkain asettavassa ruokavaliokeskusteluissa. Suomalainen viljelijä tietää kohtalonsa, kun ympäristöjärjestöt, vihreiksi itsensä mieltävät poliitikot, Martat ja nyt myös viihdeartistit ja keikkajärjestäjät kampanjoivat lihaa vastaan. Vaikka suomalainen maatalous tuottaa paljon muutakin kuin lihaa ja maitoa, kasvissyöjän lautaselle sen antimista päätyy enimmilläänkin vain pieni osa, jos sekään – etenkään jos lisukkeeksikin valitaan riisi tai durum-vehnästä valmistettu pasta.

Toisin kuin moni kasvisruokakeskustelija tuntuu kuvittelevan, raaka-aineesta kotimainen kasvisruoka ei olisi kiinni – ei, vaikka tofun raaka-ainetta eli soijaa tai erilaisia papuja ei Suomen leveyksillä voikaan tuottaa. Esimerkiksi hernettä viljellään Suomessa vuosi vuodelta enemmän, mutta elintarvikekysynnän ja -jalostuksen puuttuessa sen osoite on valtaosaltaan rehutehtaissa.

Eläinperäisiä tuotteita kuluttavat sekasyöjät ovat kotimaiselle maataloudelle arvokkaita juuri siksi, että suurta osaa heistä kiinnostaa ruoan alkuperä. Siinä missä lihan alkuperästä ollaan kiinnostuneita, kasviproteiinien alkuperä vaikuttaa useimmille olevan yhdentekevä. Kotimaisen kysynnän puuttuessa elintarviketeollisuuskaan ei investoi kasviproteiini-ingredienttejä valmistavaan teollisuuteen. Tämä katkaisee suomalaisen kasviproteiinin tien pellolta markkinoille.

Juhlapuheissa ja satunnaisissa mielipidekirjoituksissa kasviproteiinitehdasta on pidetty esillä, ja jopa vihreiden europarlamentaarikko Ville Niinistö on sen maininnut (MT 24.10.2024). Silti merkkejä sen toteutumisesta on yhä vähemmän. Viitteitä tästä antoi osaltaan yrityskauppa, jossa monialayhtiö Aspo myi omistamansa Leipurin oy:n tukkutoiminnan ruotsalaiselle Lantmännenille. Yritykselle on valmistumassa Ruotsiin uusi palkokasvi- ja viljaingredienttejä valmistava tehdas, jonka tuottamaa synergiaetua tukun ostaja on uutisoinnissa kehunut. (MT 2.3.)