Leipäjonojen piti olla lama-ajan välttämätön paha, mutta avuntarve juurtui osaksi yhteiskuntaa – tutkija kertoo, miksi hävikki ja ruoka-apu eivät ole kestävä ratkaisu

Suomalaisten käsitys ruoka-avusta koki kolmisenkymmentä vuotta sitten muutoksen, jonka jäljet näkyvät yhteiskunnassa edelleen, kertoo Itä-Suomen yliopiston käytännöllisen teologian yliopistonlehtori, dosentti Anna Sofia Salonen. Nykymuotoisen ruoka-avun alkupiste paikantuu 1990-luvun lamaan.

”Tuolloin uutiskuviin ilmestyi kuvia leipäjonosta, ja siitä asti olemme ymmärtäneet ruoka-avun konkreettisena jonona”, Salonen kertoo.

Sanaa ”ruoka-apu” käytetään tässä jutussa kattoterminä kuvaamaan kansalaisyhteiskunnan harjoittamaa hyväntekeväisyyttä, jossa ruokaa annetaan vastikkeetta henkilöille, jotka ovat taloudellisesti, sosiaalisesti tai muulla tavoin vaikeassa asemassa.

Yksi ruoka-avun muodoista ovat leipäjonot, eli jaettavan ruuan jonottaminen usein julkisella paikalla ulkoilmassa, Salonen kertoo. Ruoka-apua voidaan jakaa muillakin tavoin, kuten ajanvarauksella, yhteisöllisissä ruokailuissa tai osana diakoniatyötä.

1990-luvun laman leipäjonojen shokkivaikutusta ymmärtääkseen täytyy katsoa kauemmas historiaan, Salonen kertoo. Sotien jälkeen julkinen sektori alkoi ottaa vastuuta hyvinvoinnista, ja 1980-luvulla hyvinvointiyhteiskunnan rakenteet olivat jo vakiintuneet. Lisäksi kyseisellä vuosikymmenellä vietettiin nousukauden kulutusjuhlaa.

1990-luvun lama oli siis kuin isku vasten kasvoja yhteiskunnassa, jossa oli monta vuosikymmentä totuttu siihen, että kaikessa suunta on ylöspäin. Salonen kuvailee, että lama-ajan ruoka-apu nähtiin reaktiiviseksi toiminnaksi, jonka oli tarkoitus vastata senhetkiseen inhimilliseen hätään. Leipäjonot olivat toisin sanoen välttämätön paha, jota ei oikeastaan kuuluisi näkyä pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa.

”Taustalla vaikutti ajatus, että kun lamasta päästään, tällaista apua ei enää tarvita”, Salonen kuvailee.

Näin ei kuitenkaan käynyt. Salosen mukaan avun painopiste on tällä vuosituhannella siirtynyt leipäjonoista yhteisöllisiin ruokailuihin, mutta avun tarve ei ole kadonnut mihinkään.

2010-luvun alusta alkaen ruoka-apu on Salosen mukaan kytkeytynyt entistä tiiviimmin toiseen yhteiskunnalliseen ongelmaan, eli ruokahävikkiin. Hävikkiä saadaan hyväntekeväisyyteen lähinnä vähittäiskaupoilta. Salonen muistuttaa, ettei hävikki takaa ruokaturvaa, sillä se voi olla määrältään, laadultaan, pakkausko’oiltaan ja ravitsemussisällöltään lähes mitä tahansa.

Hävikkiä on käytetty ruoka-apuna pitkään, mutta Salosen mukaan viime vuosina hävikistä on alettu puhua enenevässä määrin maailmanlaajuisella tasolla jonkinlaisena ratkaisuna ruoka-avun tarpeeseen.

”Yhteiskunnallisessa keskustelussa ruoka-apu on muuttunut välttämättömästä pahasta sosiaaliseksi innovaatioksi, vaikka siihen liittyy yhä monia ongelmia”, Salonen tiivistää.

Salosen mukaan ruoka-avun ja ruokahävikin yhdistämisen ristiriitaisuus alkoi paljastua viimeistään siinä vaiheessa, kun uutisotsikoissa alettiin kertoa, että ruokahävikkiä oli liian vähän avuntarpeeseen nähden.

”Tilanne osoittaa, kuinka haavoittuvainen ja kestämätön ruokahävikkiin perustuva ruoka-apu on", Salonen muotoilee.