Hävikin vähentämisessä voidaan mennä metsään, jos oppilaita ei kuunnella – ruokakasvatus on koko koulun yhteinen projekti

Peruskoululaisten lukujärjestyksessä vilisee äidinkieltä, matematiikkaa ja muita oppiaineita, mutta koulun opetussuunnitelma kattaa laajoja aiheita myös varsinaisten oppiaineiden ulkopuolelta. Yksi tällaisista aiheista on kestävä ruokakasvatus.

Ruokakasvatus on asetettu koko koulun tehtäväksi, kertoo Itä-Suomen yliopiston tutkijatohtori Milja Pollari. Käytännössä tämä tarkoittaa Pollarin mukaan sitä, että kouluruokailujen lisäksi ruokakasvatus on kaikkia oppiaineita läpileikkaava teema, jota koko koulun toimintakulttuurin pitäisi tukea.

Kestävä ruokakasvatus ei saisi kuitenkaan jäädä pelkästään koulun tehtäväksi tai pelkän tiedon jakamiseksi, Pollari muistuttaa.

”Harvoin koululaiset päättävät, miten kotona toimitaan, eikä koulu voi vain kaataa tietoa oppilaan päähän. Parhaassa tilanteessa koulu ja koti vetävät kasvatustyössä yhtä köyttä.”

Yksi ruokakasvatuksen osa-alueista liittyy ruokahävikkiin. Ruokaa valmistettaessa syntyy tietenkin aina hieman biojätettä, kuten vihannesten kuoria, mutta ruokahävikillä tarkoitetaan alun perin syömäkelpoista ruokaa, joka päätyy hävikiksi eikä suuhun.

Pollari tutki vuonna 2022 hyväksytyssä väitöstutkimuksessaan ruokahävikin käsittelyä peruskoulun oppikirjoissa. Tutkimuksen tuloksena oli, että ruokahävikkiä käsitellään eniten ja monipuolisimmin kotitalouden oppikirjoissa. Myös aikaisempi tutkimus on osoittanut, että kestävä ruokakasvatus painottuu lähinnä kotitalousopetukseen.

Ruokakasvatuksen ei pitäisi jäädä pelkkien oppikirjojen tai kotitalousopetuksen tehtäväksi, Pollari muistuttaa. Yksi käytännön tapa havainnollistaa ruokahävikin syntymistä on hävikin punnitseminen ruokalassa. Joissain kouluissa on järjestetty hävikin vähentämiseksi esimerkiksi kilpailuja, joiden tavoitteena on vähentää lautashävikin määrää.

Tällaisissa tilanteissa pitää kuitenkin muistaa, että pelkkä ylhäältä sanominen ei riitä, vaan hävikin syntymisessä pitää kuulla myös oppilaiden näkökulmaa. Ehkä hävikkiä syntyy siksi, että joinain päivinä ruoka uhkaa loppua, joten sitä otetaan varuiksi ylenmäärin lautaselle? Tai ehkäpä ruokailuaika on liian lyhyt siihen, että viimeisenä ruokaa ottaneet ehtivät syödä lautasensa tyhjäksi?

Tasapainoisen ruokasuhteen oppiminen saattaa vaatia jonkin verran hävikkiä, Pollari muistuttaa. Opetellessaan sopivia annoskokoja lapsi saattaa joskus yliarvioida nälkätilanteensa, eikä tällöin ole välttämättä järkevää pakottaa syömään lautasta tyhjäksi.

Etenkin vanhemmilla sukupolvilla saattaa olla koulussa muistikuvia siitä, että keittäjä annostelee ruuat lautaselle ja opettaja vahtii, että kaikki syödään loppuun, vaikka oppilas olisi jo niin täynnä, että on oksentamaisillaan.

”Jos siis ennen ei syntynyt kouluruokalassa hävikkiä, voi kysyä, millä hinnalla siihen tilanteeseen päästiin”, Pollari muotoilee.

Hän lisää, että omien kylläisyysviestien tunnistaminen on erittäin tärkeä osa ruokakasvatusta.

”Tuputtamisen ja pakottamisen sijaan kannattaisi kannustaa maistamaan kaikkea. Sillä tavoin uusi maku tulee tutuksi ja siitä voi oppia pitämään.”