Anna-Liisa Karpathakisista on parasta, että hän on saanut vietyä karjalaisuuden ilosanomaa eteenpäin. ”Kun aloin tehdä sultsinoita, niin hyvä etteivät asiakkaat itkeneet, kun näkivät ne. Se aiheutti sellaisen nostalgian.” Kuva: Lari Lievonen
Suomi valloitettiin käsin rypyttämällä – suomalais-kreikkalainen perheyritys Liperistä satsaa yhteen tuotteeseen
Sorsan kotileipomo on työpaikka, missä toistakymmentä työntekijää tekee pääasiassa yhtä tuotetta: perinteisiä karjalanpiirakoita.TilaajalleLiperi
Karpathakisin koko perhe on jollain tavalla mukana leipomon toiminnassa. Sorsan kotileipomon suosituin tuote on täysmaitoon tehty riisitäytteinen karjalanpiirakka. Vasemmalta Eleni, Anna-Liisa, Tomi ja Mihail. Kuva: Lari LievonenSorsan kotileipomossa Liperissä on aamupäivisin vipinää, kun ahkerat kädet rypyttävät karjalanpiirakoita. Suurin osa piirakoista pakataan suoraan pakasteeseen, mistä ne lähtevät raakapakasteina ympäri Suomea kauppojen paistopisteisiin ja pakastealtaisiin.
Tämän maistuvan perinneleivonnaisen takana on Sorsa-Karpathakisin perhe ja erityisesti pariskunta Anna-Liisa ja Mihail Karpathakis.
Piirakoiden suosion salaisuus on Anna-Liisan mielestä kunnon raaka-aineissa: ohut ruiskuori, voita ja maitoa. Riisi tulee Euroopasta, voit ja maidot Suomesta. Ruis- ja vehnäjauhot saatiin aiemmin naapurista Liperin myllyltä, mutta kun mylly neljä vuotta sitten paloi, uusi jauhojen toimittaja löytyi vasta vuoden etsimisen jälkeen. Onneksi löytyi.
Kotileipomo Sorsa valmistaa myös sultsinoita, poropiirakoita ja ohra-puolukkarönttösiä, mutta tunnetuin se on karjalanpiirakoistaan. Maineesta kertoo, että leipomo valittiin vuoden 2022 Karelia a la carte -yritykseksi ja Anna-Liisa on palkittu niin kultaisella yrittäjäristillä kuin yrittäjäristin timanttiristillä.
Sorsan piirakoiden tarina alkoi jo neljäkymmentä vuotta sitten, kun Anna-Liisa Sorsa osti leipomon Liisa Ruokolaiselta. Hän oli mennyt Ruokolaiselle töihin, vaikka oli koulutukseltaan maatilateknikko, sillä kotileipomolla sattui tuolloin olemaan työpaikka.
Jonkun ajan päästä Ruokolainen halusi lopettaa ja kysyi, haluaisiko Anna-Liisa ruveta jatkajaksi.
”Ajattelin, että eihän tämä työtä kummempaa ole. Minulla oli visiot Mustialaan agrologiksi, mutta jäin tähän, sillä leipomotyö oli mukavaa. Olinhan jo kotona Rääkkylässä oppinut piirakantekoon”, Anna-Liisa kertaa yrittäjätaipaleensa alkua.
Sorsan piirakat rypytetään edelleen käsin. Kuva: Lari LievonenLiperiin Anna-Liisa oli muuttanut miehen perässä Rääkkylästä ja perheeseen oli syntynyt Tomi-poika. Tomi oli muutaman vuoden ikäinen, kun leskeksi jäänyt sisko pyysi Anna-Liisaa kaverikseen lomalle.
”En ollut ikinä missään käynyt. Sanoin siskolle, että viskoo noppa kartalle. Se osui Rhodokselle, jonne läksin siskon kanssa ensimmäiselle ulkomaanmatkalleni 18.10.1990.”
Anna-Liisasta tuntui lentokoneesta Kreikkaan laskeutuessaan ihan kuin hän olisi kotiinsa tullut. Heti seuraavana aamuna hän oli viiden aikaan aamulla lenkkeilemässä tuulisella rannalla. Hän tutustui matkalla ihmisiin, joista tuli pitkäaikaisia ystäviä.
”En ollut ikinä missään käynyt. Sanoin siskolle, että viskoo noppa kartalle. Se osui Rhodokselle.”
”Aloin heti säästää seuraavan kevään matkaan sata markkaa kuukaudessa. Ennen kevättä jäin yksikseni ja olin vähän vapaampi menemään. Tällä toisella lomalla tutustuin sitten Mihailiin, joka oli hotellissa tarjoilijana.”
Se oli menoa. Anna-Liisa palasi taas syksyllä Rhodokselle ja Mihail tuli jouluksi Suomeen. Seuraavan kevään Kreikan-matkalla mentiinkin jo sovittelemaan hääpukuja.
Syyskuussa 1992 Anna-Liisasta tuli Karpathakis ja Mihail muutti Suomeen marraskuussa.
”Alakertaan mie laitoin sen”, Anna-Liisa vitsailee, mutta täsmentää sitten, että leipomo sijaitsi tuolloin Anna-Liisan talon alakerrassa. ”Minä jatkoin leipomoa siinä ja Mihail opetteli. Siitä se läks.”
Perheen lapsista Eleni ja Tomi ovat eniten mukana leipomon toiminnassa. Kuva: Lari LievonenPerheeseen syntyi Maria vuonna 1994, Eleni 1995 ja Kristina 1998. Mihail työskenteli kymmenen vuotta Veikkauksen asiamiehenä Outokummussa, missä hän piti Tuurin tupa -kahvilaa.
”Se oli Mihailin kielikoulu. Lastenkin kanssa hän oppi suomea ja minä opiskelin kreikkaa neljä vuotta kansalaisopistossa”, Anna-Liisa kertoo.
Mihailin vanhemmat jäivät Kreikassa eläkkeelle ja kävivät kaksitoista kesää Liperissä toukokuusta elokuuhun hoitamassa lapsenlapsia.
”Ukki lähti aina omia aikojaan alakertaan, pisti puurot kiehumaan ja teki muusit. Sitten se istui kahvilla naapurin papan kanssa, vaikka kumpikaan ei osannut toistensa kieltä”, Anna-Liisa muistelee.
Anna-Liisasta Kreikka tuntui heti toiselta kotimaalta.
”Ei mulla ollut muuta sidettä sinne kuin Aurinkomatkojen lentolippu. Kun olin nuori tyttö, likkakaveri kävi interreilaamassa joka kesä ja lupasin mennä mukaan, hommasin jo passin ja lainasin kirjastosta jostain syystä juuri kreikan sanakirjan. Sitten isä kuoli. Meillä oli karjatila ja minun oli jäätävä auttamaan peltotöissä, kun en raatsinut jättää äitiä yksin.” Siihen jäi reilaaminen ja Kreikka sillä kertaa.
Nyt appivanhemmat ovat jo poistuneet tästä ajasta, mutta Karpathakikset ovat rakentaneet Rhodokselle oman talon, missä he käyvät kolmesti vuodessa: keväällä ja syksyllä kahdestaan ja kesällä koko perheen voimin.
”Kaksi viikkoa ollaan siellä. Ensimmäiset kahdeksan päivää ollaan kuin nirvanassa, mutta sitten alkaa jo poltella, että mitähän siellä leipomolla on tapahtunut”, Anna-Liisa tunnustaa.
Voisi kuvitella, että Sorsan kotileipomossa olisi alettu tehdä myös kreikkalaisia leivonnaisia. No, kokeiltu on, mutta koska tilat ovat rajalliset, on parempi pysyä karjalaisissa herkuissa ja kehittää niitä, Anna-Liisa tuumaa.
Sorsan kotileipomossa on työntekijöitä monesta maasta ja työkielinä englanti, kreikka ja suomi pohjoiskarjalaisella murteella. Töitä annetaan niille, jotka ovat kiinnostuneita tekemään, on Karpathakisien periaate. Kuva: Lari LievonenPiirakkamarkkinat laajentuivat, kun Sorsan kotileipomo alkoi kiertää messuja. Sitä edelsi monen vuoden pehmittäminen. Pro Agrian neuvoja kävi houkuttelemassa: messukeskuksessa menisi kyllä piirakkaa. Anna-Liisa empi – ei voi lähteä, mistä saisi lapsenlikat?
Lopulta tammikuussa 2012 Karpathakikset vuokrasivat vanhan Volvo-kuorma-auton, millä he köröttelivät Liperistä Lahteen messuille. Kokemus oli ihan kiva, mutta tavaraa ei hirveästi mennyt kaupaksi, sillä nimi oli tuntematon.
”Mutta matkustaminen oli hauskaa, uskalsimme sen jälkeen lähteä Helsinkiin.”
Parhaimmillaan Sorsan kotileipomo on kiertänyt kolmettoista messut vuoteen. Viime syksyn messuilla Helsingissä ja Tampereella piirakat ovat loppuneet kesken, vaikka niitä on pakattu mukaan lavallinen.
”Töitähän messut teetättävät valtavasti, kun siellä paistetaan, voidellaan ja pakataan kaikki, mutta on mukavaa, kun saa vaihtaa ajatuksia asiakkaiden kanssa.”
Omakotitalon alakerta alkoi jäädä leipomolle pieneksi, kun piirakoiden kysyntä kasvoi. Anna-Liisa haki avustusta uuden leipomon rakentamiseen, mutta uskalsi ruveta rakentamaan vasta kolmannella avustuskierroksella vuonna 2012.
”Kun oli vain yksi tukijalka, mistä leipä lähtee. Se arvelutti. Mutta uusiin tiloihin saatiin myös pieni myymälätila.”
Kerran joku asiakas Helsingistä soitti ja kysyi, olisiko mahdollista tehdä piirakoita raakapakasteina. Ideaan tartuttiin, ja se mahdollisti entistä laajemman myynnin sekä kauppojen paistopisteisiin että kuluttajapakasteiksi.
Parhaimmillaan leipomossa on ollut parikymmentä ihmistä piirakoita tekemässä. Tuli tarve investoida koneisiinkin, mutta edelleen piirakat ummistellaan käsin. Vain siten syntyy aito karjalanpiirakka.
Myös perheen lapset ovat oppineet pienestä pitäen leipurin hommiin.
”Nää oli alle kymmenvuotiaita, kun pistin ne töihin. Soitin ihan työvoimatoimistoon, että saanko pistää, ja sieltä vastattiin, että omille lapsille saat tehdä mitä vaan”, Anna-Liisa naurahtaa.
Maria aloitti kahden tunnin työpäivällä ja seuraavana kesänä töihin tuli Eleni. Tomi muistaa, miten hän saattoi mennä vessaan lukon taakse nukkumaan, ettei äiti pakottaisi töihin.
”Mutta saitte rahaa koko ajan”, Anna-Liisa huomauttaa.
Anna-Liisa on nyt 64-vuotias ja Mihail 62, ja perheen kaikki lapset ovat jollain tavalla mukana leipomon toiminnassa. Vanhin tytär Maria asuu Helsingissä ja on juristi – hän on yrityksen hallituksen puheenjohtaja ja hoitaa lainopilliset asiat. Eleni on opiskellut toimistotöihin ja on töissä leipomossa, samoin Tomi osa-aikaisesti. Kristina käy leipomossa töissä lomillaan – hän valmistuu keväällä erityisluokanopettajaksi.
Paavo ja Aila Kosunen poikkesivat hakemaan piirakoita kotimatkallaan Kuopioon. Kuva: Lari LievonenLeipurin uralla Anna-Liisasta on ollut parasta onnistuminen eli se, että hän pystyy tekemään tuotetta, josta ihmiset tykkäävät.
”Joskus 20 vuotta sitten mietittiin, onko tällä tuotteella tulevaisuutta ja saavatko lapset tästä joskus leipänsä. Nyt Liperin noin kolmetuhatta kesäasukasta hyökkää meille ensimmäisenä, parraimmat soittaa jo Varkaudesta, että ollaan tulossa, onko piirakkoo. Tuote on toimiva, koska he tulevat tänne ja heidän lapsensa jo kolmannessa polvessa.”
Jos Anna-Liisasta ei olisi tullut leipuria, hän olisi hakenut Mustialaan maatalousopintoihin. ”Olisin nyt jossain agrologina. Ja sie Tomi oisit navetassa”, äiti heittää pojalleen.
Mutta piirakoista tuli Anna-Liisan kohtalo.
”Kotona maatalossa äiti teki joka viikonloppu piirakat ja olin siinä mukana. Kävin lisäksi naapurin papalle paistamassa piirakoita, kun 13-vuotiaana tarvin rahhoo. Sain kymmenen markkaa, kun siivosin vielä lisäksi. En muista, minkä näkösiä piirakat oli, mutta kyllä ne tuli syödyksi.”
Tomi kehuu äitiään. ”Olisi tämä homma monelta loppunut kokonaan. Äiti on semmonen touhutäti. Pitää olla riskinottokykyä, että lähtee yhdellä tuotteella laajenemaan ja luo tämmöisen brändin.”
Mihail Karpathakis (oik.) tekee pitkiä päiviä leipomossa. ”Mies on kuin höyryjuna, kun se menee tuolla”, vaimo kommentoi. Kuva: Lari LievonenMihail tulee varastosta toppatakki leipurinvaatteiden päällä ja istahtaa syömään perunapiirakkaa. Hän on nyt asunut Suomessa kauemmin kuin Kreikassa, mutta on yhä vain Kreikan kansalainen.
Kaipaako hän jotain Kreikasta? ”Pitää miettiä. Silloin kun vanhemmat elivät, tunne oli erilainen, mutta nyt Kreikka tuntuu vain lomakohteelta, koti on Suomessa. Kyllä, olen tykännyt olla täällä. Jos en tykkää, vaihdan maata.”
Mihail tuntee kotiseudullaan Pohjois-Karjalassa kymmenen kreikkalaista, joista kolme on kotileipomon työtekijöitä. Heidän kanssaan hän puhuu kreikkaa.
”Harrastan jalkapalloa, katson sitä paljon televisiosta. Tykkään pitkästä, pimeästä talvesta, mutta en tykkää hiihtää enkä tykkää kylmästä.”
Leipomotyöstä Mihail pitää senkin vuoksi, että leipomossa on kuuma. Häntä ei hikoiluta.
Anna-Liisasta paras kokemus leipurin uralla on ollut, kun eräs rouva tuli messuilla Helsingissä kädestä pitäen kiittämään ja sanoi, että hauska tavata, olen syönyt monta vuotta näitä piirakoita ja nyt vasta näen tekijän.
”Ihan kylmät väreet menee vieläkin, kun muistan tuon hetken.”
- Osaston luetuimmat
