Kun Anna-Maija Tanttu, 85, oli pieni tyttö, hän souti isän kanssa Kangasalla Roineen yli saariin, mistä he keräsivät korit täyteen tatteja ja rouskuja. Äiti puolestaan harrasti marjastamista, ja Anna-Maijasta kasvoi myös intohimoinen marjastaja.
Helsinkiläistyttö vietti kaikki kesät maalla, Kangasalan Pikku-Liuksialassa ja viihtyi parhaiten keittiössä kesä-äitinsä, perheen taloudenhoitajan Mandin, kanssa.
Mandilla oli iso tupakeittiö, missä oli leivinuuni, puuhella ja katto-orressa reikäleipiä. Anna-Maijan lapsuus Helsingissä osui sota- ja pula-aikaan, joten kesä- ja hiihtolomilla maalla hän pääsi nauttimaan Mandin herkkuja, muun muassa rosollia, jota tehtiin Mandin kasvimaan sadosta.
Pikku-Liuksialassa Anna-Maija oppi syömään myös namimuruja eli sokeroitua porkkanaraastetta ja piniminttiä eli tekolakritsaa. Mandilla oli kanoja, ja munista ja sokerista Mandi vatkasi ”hobbelbobbelia”. ”Me syötiin sitä ja nuoltiin vielä kulhokin. Olen aina rakastanut kaikkea makeaa.”
Kouluikään Anna-Maija tuli juuri sotien päätyttyä. Kouluissa oli alettu tarjota kouluruokaa, joka säädettiin kaikkiin kouluihin maksuttomaksi ja pakolliseksi vuonna 1948. Alkuun ruoka oli vaatimatonta. Esimerkiksi Apollon yhteiskoulussa, jota Anna-Maija kävi, välineinä olivat vain lusikat ja mukit ja ruokina puuroa, velliä tai keittoa. Anna-Maija piti kaikista ruuista, mutta erityistä herkkua oli makaronivelli, jota monet inhosivat.
Oli Anna-Maijallakin inhokkinsa. Vieläkään hän ei pidä voileipäkakuista tai voikuorrutetuista täytekakuista, sillä alle kouluikäisenä hän sai kummivanhempiensa syntymäpäivillä syödä niin paljon voista pursotettuja värjättyjä ruusuja, että tuli sairaaksi ja oksensi seuraavan yön.
Nuoresta asti Anna-Maijalle oli selvää, että hän hankkisi ammatin ruuan parista: joko kotitalousopettaja tai tarjoilija. Hän valmistui kotitalousopettajaksi vuonna 1960 ja alkoi opettaa Karjalan yhteiskoulussa.
Silloisen poikaystävän vinkistä Anna-Maija, tuolloin vielä Karvonen, haki stipendiaatiksi Yhdysvaltoihin ja yllätyksekseen pääsi, vaikka osasi huonosti englantia. Hän opiskeli Wisconsinissa muun muassa ruuasta kirjoittamista ja sai tehdä lehteen jutun suomalaisista tavoista käyttää perunantähteitä.
”Amerikkalaiset olivat kiinnostuneita kaikesta ja suhtautuivat esimerkiksi pöytätapoihin arvostavasti”, Tanttu muistaa. ”Siellä kaikki ruoka oli hyvää. Kylmä tarjottiin kylmänä ja kuuma kuumana. Minä olin aina ensimmäisenä kysymässä, mitä on ruuaksi.”
Amerikkaan oli vasta rantautunut pizzakulttuuri, ja Tanttu kertoo, miten he opiskelukavereidensa kanssa tilasivat puhelimitse pizzaa ja istuivat asuntolan alakerrassa odottamassa pizzamiestä. ”Hurrattiin, kun se tuli. Meillä oli pizzailta, ilman alkoholia toki. Säännöt olivat tiukat ja ulkona sai olla vain puoli yhteentoista asti illalla yhtenä iltana viikossa.”
Amerikasta palattuaan Anna-Maija palasi opettajaksi ja avioitui toimittaja Juha Tantun kanssa. Yhdessä he alkoivat kirjoittaa kirjoja ruuasta. Keittokirja kahdelle ilmestyi vuonna 1972.
Suomessa oli alkanut ilmestyä Kotikokki-lehti, johon päätoimittaja halusi Amerikan juttuja. Anna-Maija Tantulla niitä oli – hän osasi kirjoittaa muun muassa juustokakuista. ”Aloin kokeilla kakun tekemistä rahkalla, ja syntyikin ihan hyvä juustokakku. Sain juttujani lehteen.”
Tanttu kirjoitti myös Uuteen Suomeen viikoittain ruokapakinoita, joista myöhemmin koottiin Pikku-Liuksialan kesäkeittokirja, missä hän kertoi, mitä maalla tapahtui Mandin keittiössä ja leikkituvassa.
Niin urkeni Tantun ruokatoimittajan ura, jota kesti yli puoli vuosisataa. Tanttu työskenteli toimittajana Me Naisissa, Jaanassa, Gloriassa ja viimeimmäksi ennen eläkkeelle jäämistään Glorian ruoka ja viini -lehdessä.
Lehtityön ohella Tanttu on kirjoittanut lukuisia keittokirjoja, joko yksin tai yhdessä muiden kanssa. Teemoina ovat olleet niin metsäsienet, suklaa ja silakka kuin Finnairin, Silja Linen ja Kultarannan herkut.
Tanttujen ja Matti Viherjuuren kirjoittama Finlandia Gastronomica ilmestyi vuonna 1974. Gastronomia koetaan usein hienosteluksi, vaikka Tantun mukaa gastronomia on nimenomaan jokapäiväistä ruokaa, niin arki- kuin juhlaruokaa.
”Arkiruokaa voi hyvin tarjota juhlassakin, kunhan perustelee, miksi. Vieraat on helpointa kutsua kotiin syömään. Esimerkiksi meillä maalla Kangasalla on aina yritetty kesävieraiden kanssa syödä ulkotiloissa suomalaisista raaka-aineista tehtyä ruokaa.”
Tanttu muistaa kummastelut, kun hän tarjosi vieraaksi tulleelle espanjalaiselle kuvataiteilijalle lahnahyytelöä ja pääruuaksi lihapiirakkaa. ”Etkö sen kummempaa keksinyt kuin lihikset?” joku tokaisi.
Tanttu perusteli, että hän saa Roineesta vain lahnaa ja siitä tulee hyvä hyytelö. Lihapiirakka taas on eri asia kuin lihis. Pellille tehty levypiiras oli täydellinen menestys, kun ystävä ja kollega Tello Anttilan vinkistä Tanttu teki siihen kastikkeeksi voi-lihaliemiseoksen, johon oli puristettu yksi valkosipulinkynsi. Jälkiruokana herkuteltiin mansikoilla vanilja-kermakastikkeessa. Vieras oli haltioissaan.
”Se oli meidän sunnuntailounas. Suomessa syödään kesällä ruhtinaallisesti, kun saadaan uutta satoa.”
Suomen Gastronomien Seura on myöntänyt Tantulle kunniapuheenjohtajan arvon, ja kymmenen vuotta sitten Tanttu sai Suomalaisen Ruokakulttuurirahaston palkinnon elämäntyöstä ruuan parissa.
Tantulta voikin hyvällä syyllä kysyä, miten suomalainen ruokakulttuuri on muuttunut hänen nuoruudestaan, jolloin oppaina olivat lähinnä vain Kotiruoka ja Prinsessojen keittokirja ja sotien jälkeen elettiin pula-aikaa ja säännöstelytaloutta.
”Perusruuat ovat pysyneet melko samoina. Mutta jotta näkisi, mitä syödään, täytyy mennä kauppaan katsomaan, mitä ihmiset ostavat. Valitettavasti kodeissa ei enää tehdä ruokaa, vaan ruuanlaittoa harrastetaan. Puolivalmisteita käytetään paljon, ja esimerkiksi itse tehtyjä mehuja ei juo enää juuri kukaan”, Tanttu harmittelee.
Toisaalta Tanttua ilahduttaa, miten ahkerasti elintarviketeollisuus kehittää uusia suunmukaisia tuotteita. Hän on erityisen ihastunut Suomalainen menestysresepti -kilpailuun, missä pientuottajia innostetaan uusiin tuoteideoihin.
Tanttu itse ei juurikaan ole käyttänyt valmisruokia, mutta poikkeuksia toki on. Hän tunnustaa, ettei osaa tehdä yhtä hyvää maksalaatikkoa kuin valmiina saa, ja kaalilaatikonkin hän toivoisi hallitsevansa paremmin. Mutta kaalipiirakkaa hän rakastaa, samoin lohipiirakkaa. ”Suomessa on ihana piirakkakulttuuri!”
Suomalaiset ovat Tantun mielestä siitä onnekkaassa asemassa, että me olemme kahden hyvän ruokamaan välissä. Vaikutteita on tullut sekä idästä että lännestä.
Parasta ruokakulttuurissamme on Tantun mielestä hyvät raaka-aineet, sekä luonnosta saatavat että viljellyt. ”Nythän jopa kukkia viljellään syötäviksi.”
Ja tietenkin marjat ja sienet. ”Meillä on ollut erittäin paljon hyviä sieni-ihmisiä. Esimerkiksi Saimi Hoyer on tehnyt hyvää työtä sienitietouden eteen.”
Tanttu ei keksi ruokakulttuurissamme mitään pois otettavaa.
”Ruokakulttuuria on jokapäiväinen leipämme, se mitä me itse syömme ja teemme. Syön norjalaista lohtakin ihan kiitollisena. Jopa sushista on tulossa suomalaista ruokakulttuuria. Kun yhdeltä missiltä kysyttiin ulkomailla, mitä hän kaipaa Suomesta, niin vastaus oli: pizzaa. Tähän on tultu”, Tanttu nauraa.
Satavuotiaan Suomen kansallisruuaksi valittiin taannoin kansanäänestyksellä ruisleipä. Jos Tanttu olisi saanut päättää, hän olisi kallistunut kalakeittoon. ”Leipä ei ole varsinaista ruokaa, vaikka voihan sitä syödä myös sellaisenaan. Kalakeitto taas on Suomessa tuttu kaikille, jotka voivat kalaa syödä.”
Lapsuudestaan Helsingissä Tanttu muistaa borssikeiton, jota hän kävi veljensä kanssa hakemassa maitokannulla Caloniuksenkadulla sijaitsevasta baarista, kun äiti oli töissä. ”Tai sitten me mentiin baariin syömään.” Kotikulmilla oli myös leipomo, jonne sai viedä munia, voita ja jauhoja, ja käydä sitten ostamassa leivonnaiset kotiin. ”Sitä harrastettiin paljon siihen aikaan.”
”Jopa sushista on tulossa suomalaista ruokakulttuuria.”
Tanttu asuu nykyisin Espoon Tapiolassa ja elää toisessa avioliitossa. Puolison muistisairaus on tehnyt hänestä omaishoitajan, ja arki on muuttunut jatkuvaksi huolehtimiseksi. Korona-aika vei ruuanlaittohalut, mutta hyvästä ruuasta ja ravintolassa syömisestä Tanttu nauttii yhä.
Kun Tantulta kysyy, mitä raaka-ainetta ilman hän ei voisi olla, vastaus tulee kuin apteekin hyllyltä: voi.
”Olen oppinut ruotsalaisilta kokeilta, että kun ruokaan lisää kunnon nokareen voita, niin saa hyvän maun”, Tanttu hymyilee ja jatkaa: ”Keitetyt kuumat perunat, mieluiten varhaisperunat, ja hyvä voi. Siinä on ruokaa kylliksi. Ilman voita ja perunaa en varmaan pärjäisi.”
Ruokatoimittaja ja kotitalousopettaja, eläkkeellä. Naimisissa.
Kaksi aikuista lasta, yksi aikuinen lapsenlapsi.
Lempiherkku suklaa.
Jääkaapissa aina? ”Mielellään anjovista. Siitä saa muna-anjovisleipiä, niitä me syödään usein puolisoni kanssa.”
