Konkaridiplomaatti Heikki Talvitie ehti työurallaan edustaa Suomea esimerkiksi YK:ssa ja Moskovassa. Kuva: Jarkko Sirkiä
Noin 500 erikoiskoulutettua ammattilaista edustaa Suomea ulkomailla ja heidän työnsä on nyt tärkeämpää kuin aikoihin
Sanonnan mukaan diplomaatin tärkein ominaisuus on seurapiirirakko, mutta todellisuudessa tärkeintä on laaja-alainen asioden ymmärrys ja yhteistyökyky. Kylmältä sodalta ja vakoojaelokuvilta maistuvat suurlähettiläät ja lähetystöt ovat jälleen arvossaan.Tilaajalle
Yhdysvaltain presidentti Joe Biden allekirjoitti päätöksen Suomen ja Ruotsin ratifioimisesta Natoon elokuussa Washingtonissa. Allekirjoitukselle taputtavat varapresidentti Kamala Harris (vasemmalla), Ruotsin Washingtonin suurlähettiläs Karin Olofsdotter sekä Suomen Washingtonin suurlähettiläs Mikko Hautala. Kuva: Kim Haldin / Suomen suurlähetystö WashingtonDiplomaatti kuulostaa pukuherralta, joka puhuu sivistyneesti, osaa kymmentä kieltä, sovittelee erilaisia näkemyksiä hermostumatta ja on muutenkin niin pidättyväinen, että osaa hillitä ilmeensä ja jopa vessahätänsä.
Tavalliselle talliaiselle diplomaatti saattaa tuoda kaikuja jostakin kylmän sodan ajoilta ja kysymyksen siitä, tarvitaanko tällaista ammattiryhmää enää mihinkään.
Nykypäivänähän kauppasuhteet ovat kaikki kaikessa. Team Finland -vientiverkostoa hellinyt ulkomaankauppaministeri Alexander Stubb kehotti kesällä 2012 suurlähettiläitä kysymään itseltään joka aamu: ”Mitä voin tehdä tänään suomalaisten yritysten hyväksi?”
Valtiorajoistakaan ei enää riidellä.
Väärin.
Diplomatiaa on tarvittu aina. Ensimmäiset lähetetyt neuvottelijat tunnetaan jo 1100-luvulta. Nykydiplomatian periaatteet ja vaikkapa diplomaattinen koskemattomuus juontavat 1800-luvulta Wienin konventioon.
Nyt suurikin yleisö on saattanut taas havahtua diplomatian tarpeeseen. Kuka muuten olisi pehmitellyt Turkkia ja Unkaria hyväksymään Suomen Nato-jäsenyydet? Eivät ministerit istu iltoja ja käy taustakeskusteluja samalla tavalla kuin diplomaatit, jotka asuvat asemamaassaan ja tapaavat paljon ihmisiä.
”Tärkein ominaisuus on sanonnan mukaan diplomaatin rakko, mutta oikeasti kuitenkin yleinen ymmärrys asioista.” Erkki Tuomioja
Sopiva henkilö kertomaan viimeaikaisista diplomatian vaiheista on pitkän linjan ulkoministeri Erkki Tuomioja (sd.). Tuomioja on ministerinä johtanut lähetystöjen toimintaa ja asunut alle kouluikäisenä suurlähetystöissä Lontoossa ja Tukholmassa sekä isä Sakari Tuomiojan ollessa YK-tehtävissä myös Genevessä. Isä-Tuomioja oli myös poliitikko ja Suomen Pankin pääjohtaja.
Poika oppi, että virallisten tapaamisten lisäksi diplomatia tarkoittaa epävirallisten yhteyksien solmimista.
”Niin saa tietoa, jota voi käyttää hyväksi Suomessa, ja vastaavasti joku voi vaikuttaa Suomen puolesta. Diplomatia on laajaa yhteiskunnallista verkostoitumista. Tärkein ominaisuus on sanonnan mukaan diplomaatin rakko, mutta oikeasti kuitenkin yleinen ymmärrys asioista”, Tuomioja hörähtää.
Enää ulkosuhteiden hoito ei ole lähetystöverkoston varassa, sillä ministerit ja presidentti matkustavat paljon, käyvät kansainvälisissä kokouksissa ja pitävät henkilökohtaisesti yhteyttä puhelimella ja muilla välineillä.
”Mutta vaikka perinteinen diplomatia onkin vähentynyt ja hiukan menettänyt painoarvoaan, ei se ole mihinkään hävinnyt. Lähetystöillä on edelleen tärkeä poliittisen analyysin ja raportoinnin tehtävä.”
Esimerkiksi presidentti Sauli Niinistö on kertonut, että hänen kabinettinsa ulko- ja turvallisuuspoliittinen neuvonantaja Petri Hakkarainen oli Nato-prosessin aikaan jatkuvassa yhteydessä Ruotsiin, Ankaraan, Natoon ja keskeisiin Nato-maihin.
Yhteensä Suomella on maailmalla 77 suurlähetystöä. Lisäksi on kaksi yhteystoimistoa, kuusi pääkonsulaattia, yksi konsulaatti, kaksi pääkonsulaattiin kuuluvaa omaa toimipistettä sekä pysyvät edustustot EU:ssa, Euroopan Neuvostossa, OECD:ssä, YK:ssa, Genevessä ja erityisedustusto Natossa. Työntekijöitä näissä on 500.
Lisäksi Suomella on noin 400 kunniakonsulaattia.
Suomi omistaa suurlähetystöjen rakennukset ja niiden alla olevan maan. Mennessään lähetystöön ihminen menee siis ”Suomeen”. Siksi lähetystöistä voi hakea turvapaikkaa, sillä ympäröivän maan käsi ei niihin ulotu.
Periaatteessa lähetystöt ovat samanarvoisia, koska kohdemaatkin ovat. Mutta toki Washington, Moskova, Lontoo, Bryssel, Tukholma, Berliini ja YK ovat ”supertärkeitä”.
Suurlähetystöjen verkostoa on vuosikymmenten mittaan karsittu, ja juuri päättyneellä hallituskaudella myös lisätty. Tuomioja kertoo ”potkineensa eteenpäin” etenkin Pohjoismaiden lähetystöjen yhteistyötä.
”Ettei olisi pelkästään yhteisiä tiloja, vaan pidemmällä aikavälillä viisi maata voisi hoitaa vuorotellen joitakin maita. Myös konsuli- ja edunvalvontatehtäviä voitaisiin tehostaa.”
Kaupallisessa yhteistyössä lähetystö avaa ovia, mutta itse kaupanteosta valtiovalta pysyy erossa.
Lähetystöjen konsulitehtävät, eli suomalaisten ihmisten ja yhteisöjen auttaminen, ovat jopa lisääntyneet.
Kaupallisessa yhteistyössä lähetystö avaa ovia, mutta itse kaupanteosta valtiovalta pysyy erossa. Kaupallisten erimielisyyksien ei tulisi vaikuttaa poliittisiin suhteisiin, mutta poliittisten talouspakotteiden sattuessa ne tietenkin vaikuttavat.
Tuomioja mainitsee tapauksen, jossa suurlähetystön olemassaolo oli totisesti paikallaan.
”Jos meillä ei olisi ollut Filippiineillä Manilassa lähetystöä, voi hyvin olla, että suomalaiset olisivat olleet Jololla panttivankeina paljon pidempään. Lähetystön kautta olimme ikään kuin tasavertaisia Ranskan ja Saksan kanssa.”
Sen sijaan Nato-prosessimme hidastaminen oli enemmän Unkarin ja Turkin sisäpolitiikkaa, Tuomioja arvioi.
”Ne ovat pönkittäneet omaa arvovaltaansa eikä diplomatialla ole siinä paljon tehtävää, jos tavoitteena on saada Suomen pääministeri tai presidentti pokkuroimaan.”
Diplomaatin poika Erkki Tuomioja valittiin eduskuntaan ensimmäistä kertaa jo vuonna 1970, mutta tänä vuonna hän ei ollut enää ehdolla. Hän jatkaa politiikassa Helsingin kaupunginvaltuustossa, johtaa Historioitsijat ilman rajoja -järjestöä ja kirjoittaa. Kuva: Jarkko SirkiäDiplomaatti noudattaa aina kotimaansa ohjeita, mutta linjauksiin voi tarpeen tullen vaikuttaa.
”Politiikan ja diplomatian välillä ei saisi olla ristiriitaa. Meillä Suomessa on kuitenkin ollut aina korkeatasoista diplomatiaa eli ihmisiä, joita on kannattanut kuunnella ja joiden analyyseissä on ollut todellisia helmiä.”
Tuomioja mainitsee nimeltä Jaakko Iloniemen, Heikki Talvitien ja Rene Nybergin.
Vastakkaista mallia edusti attasea Silakka, joka oli hahmo elokuvassa Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti. Attasea on lähetystön avustaja.
Silakka perustui juttuun, jonka Tuomiojan isoäiti Hella Wuolijoki kertoi saksalaiselle näytelmäkirjailijalle Bertolt Brechtille. Tarina saa Tuomiojan vieläkin nauramaan ääneen.
”Silakka oli tärkeilevä ja naurettava pellehahmo, jollaisia ei ole näkynyt enää vuosikymmeniin, mutta joka kuvaa diplomatiaa kansan silmissä.”
Nykyisin diplomaatiksi päädytään lähes yksinomaan ulkoministeriön kansainvälisten asioiden kurssin Kavakun kautta.
Nykyisin diplomaatiksi päädytään lähes yksinomaan ulkoministeriön kansainvälisten asioiden kurssin Kavakun kautta.
”Se on ollut iso edistysaskel. Aiemmin rekrytointi oli aivan hunningolla”, muistelee Heikki Talvitie, jonka omakin diplomaattiura alkoi vuosia ennen Kavakun perustamista.
Aiemmin ulkoministeriöön palkattiin ihmisiä vaihtelevin perustein, ja surlähettilääksi saatettiin nimittää entisiä poliitikkoja joko heidän palkitsemisekseen tai heistä eroon pääsemiseksi.
Nykyisin poliittiset nimitykset ovat kuitenkin harvinaisia.
”Eräs käännekohta oli, kun Tarja Halonen (sd.) tuli ulkoministeriksi. Hän sanoi, että tahtoisi tasapuolisuuden nimissä nimittää joitakin naisiakin suurlähettilääksi”, muistelee Talvitie, joka toimi tuolloin ulkoministeriön hallinnollisena alivaltiosihteerinä.
”Minun näkemykseni oli, että hän nimittäisi muutaman, mutta ei kovin montaa. Kavaku-polkua pitkin oli nousemassa muutenkin jo runsaasti päteviä naisia. Poliittisesti nimitetyt kantavat sitä leimaa koko uransa ajan.”
”Gorbatsovin hallinnossa kävi hirveä veto: toiset meni alas ja toiset ylös. Yhteyksiä pidettiin siinä tilanteessa kaikkiin, sillä hekin, jotka menivät alas, saattoivat kohta olla menossa ylös.” Heikki Talvitie
Diplomatian keinot ja mahdollisuudet vaihtelevat jossain määrin kohdemaan mukaan. Varsinkin Moskovan-suhteissa on ollut monenlaisia vaiheita ja joskus raja diplomatian ja politiikan välillä on häilynyt.
Vuosina 1988–1992 Moskovan suurlähettiläänä toiminut Talvitie ehti nähdä sekä neuvostojärjestelmän outoudet että sen romahtamisen vaikutukset.
”Vielä vuonna 1988 Suomen presidentti piti yhteyttä Neuvostoliiton politbyroohon KGB:n Tehtaankadun edustajan välityksellä. Suurlähettiläällä ei ollut näiden keskustelujen sisältöön pääsyä.”
Talvitien mukaan yhteistyöhön KGB:n kanssa on jälkikäteen liitetty tarpeettomasti hähmäisyyden kokemusta. Vakoiluorganisaatioon pidettiin yhteyttä siksi, että se oli neuvostojohdon valitsema tapa maiden väliseen kommunikointiin. Vakoojat hoitivat viestinnän Suomen ja Neuvostoliiton välillä.
”Neuvostoliitolle lähetystö oli vain toimeenpaneva virasto. KGB:n kautta kulki sellainen tieto, joka ei ollut julkista”, Talvitie kertoo.
Vastaavasti Suomen presidentin henkilökohtaiset tapaamiset neuvostojohdon kanssa olivat tärkeitä. Niin varmistettiin, ettei KGB:n välimies pelaa omaa peliään. Muun muassa presidentti Urho Kekkonen tapasi toistuvasti korkeaa neuvostojohtoa.
Suurlähettiläällä ei Moskovassa ollut juurikaan mahdollisuuksia suoriin tapaamisiin. Kaikki kanssakäyminen kulki viranomaisten kautta. 1980-luvun lopulla tunnelma oli lähellä kaoottista.
”Gorbatšovin hallinnossa kävi hirveä veto: toiset meni alas ja toiset ylös. Yhteyksiä pidettiin siinä tilanteessa kaikkiin, sillä hekin, jotka menivät alas, saattoivat kohta olla menossa ylös”, Talvitie muistelee.
Neuvostovallan romahdus oli kuin keväinen jäiden lähtö.
”Yhtäkkiä kauhealla rytinällä kaikki olivat tavattavissa.”
Yksi diplomatian painostuskeino on kutsua oma lähettiläs kotimaahan.
Diplomatialla voidaan myös lyödä ja kovistella. Uuden maahan tulevan diplomaatin tulee hyväksyttää valtakirjansa asemamaan hallinnolla, ja viivyttämällä prosessia voidaan näpäyttää lähettäjämaata.
Suomi on evännytkin valtakirjan kerran, Tuomioja muistelee. Niin kävi, kun Neuvostoliitto yritti lähettää 1950-luvulla Otto Wille Kuusista suurlähettilääksi Helsinkiin.
Hankalissakin suhteiden vaiheissa diplomaateille avataan kyllä ovia, mutta seuraako tapaamisesta mitään, on toinen juttu, Tuomioja huomauttaa.
Yksi diplomatian painostuskeino on kutsua oma lähettiläs kotimaahan.
”Näitä on vähän. Yöpakkasten aikaan 1950-luvulla Neuvostoliitto kutsui, ja 1970-luvulla Beljakov sai lähteä maitojunalla Moskovaan puututtuaan Suomen sisäpolitiikkaan.”
Lähettiläs voidaan myös kutsua asemamaan ministeriöön puhutteluun. Hän raportoi läksytyksen kotimaahansa ja saa uudet toimintaohjeet.
Suomen Nato-prosessia pohjustettiin eri maissa suurlähetystöjen työllä valtionpäämiesten vierailujen lisäksi. Kuva: Kim Haldin / Suomen suurlähetystö WashingtonJotta kukaan diplomaatti ei kiinnittyisi liikaa asemamaahansa ja alkaisi jopa toimia sen hyväksi, he vaihtavat asemamaataan viimeistään neljän vuoden välein. Väärinkäytöksiä on harvoin.
”Cay Sundströmin piti olla Suomen lähettiläs Moskovassa, mutta hän oli Moskovan ääni Suomessa”, Tuomioja mainitsee.
Parhaillaan Moskovassa on suurlähettiläänä Antti Helanterä.
”Diplomaatti on siellä nyt aika yksinäinen, ja yhtä lailla Venäjän lähettiläs täällä on kadonnut kuvasta kokonaan. Hyvä niin, näin ei ole vaaraa, että hän käyttäytyisi kuten Venäjän lähettiläs Ruotsissa."
Viktor Tatarintsev joutui Ruotsin ulkoministeriön puhutteluun peloteltuaan Ruotsia Nato-jäsenyyden seurauksilla.
- Osaston luetuimmat
